On yö ja mua ahdistaa. Sattuu niin kovaa ja lujaa. Tää on se hetki kun baarista bongaat pilkulta sen etäisesti tutun miehen vaan jotta saisit sylin yöksi. Sen sylin jossa saada olla luvalla herkkä. Vaikka mä en suoranaista suhdetta kaipaakaan mä olen riippuvainen tunteesta että kelpaan ja pärjään jollekin. Joku kuvas joskus hyvin että kivahan se on sutinassa olla ku ruoria ohjaa, mut se ohjattavana olo on tuskaista. Oikeessa se joku oli. Mä oon aina ennen tätä vuotta ollut se ohjaava osapuoli josta on ollut kiva leikkiä muilla. Tänä syksynä mä tajusin kuinka inhottavaa se onkaan sitä toista kohtaan. Mä olen ollut se jätetty ja hyljätty osapuoli joka on joutunut yksin miettimään mikä meni pieleen ja miksi se toinen ei vastaa. Se opetti miettimään etten ikinä halua tehdä tuolla lailla kellekään. Mä en halua tuottaa toiselle samanlaista tunnetta ku ite oon joutunut kokemaan eri muodoissa tänä vuonna - sitä tunnetta et maailma romahtaa ja sydän puristaa nyrkkiä ku ahdistaa. Mä en ole niin uskomaton ihminen että mulla ikinä on se oikeus tuottaa toiselle se tuska.

Kaipaus toisen ihmisen lämpöön on vahvempi kuin mitä mä olisin ikinä voinut uskoa. Aiemmin mä olen erehtynyt luulemaan tätä kaipuuksi suhteeseen, mut sitä tää ei ole. Tää on kaipuuta saada lämpöä, tarve saada pieni ripaus sitä tunnetta mitä tärkeän ihmisen läheisyydestä voi saada. Tunnetta että tuolla jossain on vielä joku joka sulle voi tuottaa lämpöä ja rakkautta. Tunne olla se turvassa oleva pieni osapuoli vahvan ihmisen sylissä. Ilman sitä vahvaa syliä, nyt on jäljellä vain orpo turvaton olo ja kylmä sänky. Yksin.