Usein läheisriippuvuuteen liitetään pelko hylätyksi tulemisesta tai menettämisestä. Sitä kutsutaan tilaksi jossa ihminen pelkää äärimmäisen paljon tulevansa hylätyksi muiden ihmisten toimesta, usein lapsuudessa tapahtujen kokemuksien takia. Se voi johtaa äärimmäiseen miellyttämisenhaluun - tilaan jossa ihminen uskoo kelpaavansa vain ollessaan toiselle mieliksi. Se voi johtaa mustasukkaisuuteen - pelätään niin paljon menettävänsä toisen että ruvetaan enemmän tai vähemmän tarkkailemaan toisen tekemisiä ja pahassa tapauksessa jopa kontrolloimaan toista. Se voi myös olla vaativaa läheisyyttä jossa kaivataan jatkuvasti toiselta välittämisen todistelua. Läheisriippuvainen on raskas ystävä ja vielä raskaampi kumppani. Niin paradoksaalista kuin se onkin läheisriippuvainen usein tukahduttaa toisen vaatimuksillaan ja täten itse aiheuttaa ystävyys- tai rakkaussuhteen loppumisen. Tällöin läheisriippuvaisen pahin pelko on käynyt toteen ja aiheuttaa helposti yhä enemmän surua kun "taas kerran kävi näin". Saatetaan ajatella että "tiesinhän minä  että hän minut jättää" tai ettei merkinnytkään toiselle niin paljoa kuin halusi. Saatetaan tulla katkeriksi.

Läheisriippuvainen ei koskaan saavuta tervettä parisuhdetta, mutta jatkaa silti semmoisen etsimistä saavuttamatta sitä koskaan. Surullinen paradoksi. Usein läheisriippuvainen ajautuu suhteeseen jossa hoivaa tai tulee hoivatuksi, eikä siinä asetelmassa olla tasavertaisia. Ilman tasavertaisuutta ei ole intohimoa. Mä uskon ettei tuollaisessa suhteessa ikinä voi tulla onnelliseksi vaan se on enemmän tai vähemmän surullista yhdessäoloa joka kaikesta huolimatta tuntuu oikealta. Koska siihen on tottunut ja sitä läheisriippuvainen on koko ikänsä kaivannut. Joskus kehokin voi olla väärässä. Siitä johtuu kuvio jossa kerta toisensa jälkeen toistaa samoja virheitä - koska ne on niitä tuttuja, oikealta tuntuvia tilanteita jotka kaikesta huolimatta on vääriä. Niinkuin uusimman Kodin Kuvalehden artikkelissa "Isän juominen jätti jäljet" mainittiin, epäoikeudenmukaisuus suhteissa tuntui oikealta. Ihminen hakee sitä mihin on tottunut koska se tuntuu turvalliselta mahdollisesti sitä olematta.

Minulle näiden asioiden oivaltaminen on tuottanut monta ahaa-elämystä. Nyt ymmärrän miksi teen niinkuin teen ja miksi omien (ja monien mun läheisten) sanojeni mukaan tapaan vain kusipäitä. Ja miksi ne on jo ennalta tuomittu kuolemaan. Tilanne jossa toisen ihmisen halutaan tekevän sut ehjäksi ja tuovan sulle onnen on taakka joka on liian suuri kenellekään aikuiselle ihmiselle. Sen takia omissa sutinoissa ei monesti tunnu olevan intohimoa - tai sitten niissä ei ole mitään muuta - koska en hae tasavertaista aikuista vaan isähahmoa joka tuo mulle turvan ja opettaa minut elämään. En ole etsinyt ihmistä joka kolahtaa vaan ihmistä joka voi parantaa mut yksinäisyydestä. Loppujen lopuksi kukaan muu ei sitä minusta voi parantaa muuta kuin minä itse.