Kouluaikojen psykologiantunneilta jäi mieleen että ihmisellä on psykologinen tarve luokitella kaikkea kokemaansa. Käytännössä se on ainoa keino selvitä kaikesta siitä tietotulvasta mitä päivittäin tulee vastaan, ja ilmeisesti myös siitä syystä on niin tavallista luokitella myös ihmiset omiin alaryhmiinsä. Toisaalta määritellään oma itseys suhteessa muihin - olen tytär, sisko, opiskelija, suomalainen, kun toisaalta taas omasta persoonasta ja mielenkiinnoista kumpuaviin - olen tavis, gootti, hiphoppari. Suhteellisen tavallista on musiikkimaun mukaan jaottelu joka toimiikin hyvin mikäli ihminen kuuntelee vain yhden genren musiikkia. Aika moneen musiikkimakuun liittyy vielä oma alakulttuurinsa eli vaatetus. Hip-hop, rap, gootti, hevari.

Kumppanin valinnasta ja suhteen toimivuudesta on kahta koulukuntaa - ne joista erilaisuus korostaa toisiansa ja kannustaa itsensä kehittämiseen, ja ne joiden mielestä samankaltaisuus helpottaa elämää ja tekee suhteesta sujuvamman. Alkuaikoina pelkkä intohimo ja kiinnostus riittävät, mutta ajan kanssa ne yhteiset tekemiset ja kiinnostuksenkohteet merkitsevät yhä enemmän ja enemmän. Henkilökohtaisesti uskon kumpaankin tasapainossa - sopivasti yhteistä, sopivasti erilaista. Osa asioista on semmoisia mistä olen valmis kompromissaamaan, osa taas ei. Esimerkiksi musiikki on minulle tärkeää enkä usko voivani jakaa elämääni ihmisen kanssa jonka musiikkimaku eroaisi tyystin eri lajiin - vaikkapa hip-hopin tai rapin intohimoisen kuuntelijan kanssa.

Eräs psykologiaa lukenut ystäväni kertoi lukeneensa jostain kirjasta (lähde tuntematon) että niissä luonteenpiirteissä mitkä kaipaavat kehittämistä, ihminen hakee erilaisuutta kumppanilta, ja niissä jotka ovat jo "valmiita" saa toinen olla samankaltainen. Siinä voi piillä totuuden siemen, muttei sekään koko totuutta kerro. Noin teoreettisesti ihminen vanhetessaan oppii tuntemaan itseään yhä paremmin ja paremmin jolloin vanhemmissa ihmisissä pariskuntien tulisi olla todella samanlaisia...

Kun miettii itseä voi todeta että hakeutuu aika usein samantyylisten ihmisten pariin. Ennen kuin ensimmäistä sanaakaan edes on vaihdettu on jo luokiteltu ihminen sopivaksi tai epäsopivaksi. "Ei tuo ole mun tyyliä"-ilmiö. Ironista on se että useimmiten ei ole edes antanut sille toisenlaiselle ihmiselle mahdollisuutta, ja harvemmin se ulkonäkö kompensoi luonteesta niin paljoa että pelkästä olemuksesta ihmisen sisimmän voisi päätellä. Toki seksuaalinen vetovoima tuppaa usein kohdistumaan samantyylisiin ihmisiin eikä kaikista voi syttyä, mutta joskus se syttyy ajan kanssa kun toisen oppiikin tuntemaan. Ei ensivaikutelma aina kerro totuutta vaikka joskus kertookin.

Tämä pistää miettimään onko oma päänsisäinen kohderyhmä jokseenkin rajoittunut. Olenko kävellyt oikeanlaisten ihmisten ohi vain sen takia että olen jo etukäteen päättänyt ettei tuon kanssa voi pariutua? Missä määrin ihmistä voi tuomita etukäteen, mistä tietää mitkä erilaisuudet ovat liian suuria hyväksyttäväksi ja mitkä ei? Siten vuodelle 2011 lupaan myös antaa erilaisille ihmisille mahdollisuuden! Se etten ole tottunut ei ole hyväksyttävä syy tuomita valmiiksi.

Viime vuoden pakastani löytyy niin pitkätukkaa kuin kevyttä hiphopparia. Ketä teidän pakastanne löytyi?