Niinkuin pari päivää sitten jo mainitsin on tämä viikko mennyt aika pitkälti itkiessä. Itkiessä mennyttä, itkiessä tätä hetkeä, itkiessä tulevaa. Surrut kaikkea mitä on tapahtunut ja surrut myös sitä mitä jäi tapahtumatta. Itkusta tulee helposti lumipalloefekti jossa yhden asian itkeminen herättää seuraavan, edellisillan ahdistus muuttuu seuraavan aamun ahdistukseksi ja niin edelleen. Miettinyt mikä meni pieleen ja miten en jatkossa tekisi samoja virheitä. Pohtinut mikä johti laastarisuhteeseen ja kuinka se ei ollutkaan pelkkä laastarisuhde - eikä oikeastaan suhde ollenkaan vaan romanssi, laastariromanssi.

Jostain kumman syystä minä kaipaan sitä romanssia. Sitä ihmistä joka minulle ei aikaa ollut valmis antamaan vaan hoputti kiirehtimään. Sitä ihmistä joka pisti pääni pyörälle ja oli tyystin erilainen kuin koskaan aikasemmin olin miehissä tavannut. Sitä miestä joka järjellä ajateltuna oli kaikkea muuta kuin yhteensopiva minulle mutta kaikesta huolimatta itse hyrisin ja viihdyin niinä intiimeinä hetkinä mitä yhdessä vietettiin. Niinkin lyhyessä ajassa mitä yhdessä vietettiin minä menin ja ihastuin - kunnolla. Pakotin itseni "toipumaan" nopeammin kuin pystyin jotta saatoin viettää aikaa tämän ihmisen kanssa. Uskaltauduin asioihin mitä en aiemmin ollut uskaltanut. Opin uusia asioita siitä mitä yhdessäolo voi parhaimmillaan olla - jotta se hetkeä myöhemmin otettaisiin minulta tylyltä pois. Jäljelle jäi kaipuu siihen oloon ja siihen ihmiseen joka minua satutti, eikä se kaipuu ole vielä lakannut. Jotkut ihmiset herättävät pintaan puolia itsestä mitä on kaivannut esille. Siihen ei montaa yhdessä vietettyä tuntia tarvita.

Pikkuhiljaa se on jo vähenemään päin. Edelleenkin ajoittain katse harhailee etsiäkseen tuttua olemusta tai autoa, mutta ajatukset karkailevat jo hiljalleen muihinkin asioihin kuin miksi näin kävi tai miksi hän teki minulle niin. Kerta kerralta se kuitenkin on helpompaa eikä tunteet ole enää niin vahvoja. Päällepäin näytän kovaa naamaa ja kykenen jopa vaihtamaan ohimennen muutaman sanan mikäli pakko vaikka sisus huutaa joko perkelettä tai miksi sä et ottanut yhteyttä vaikka sä lupasit. Järkipuoleni ymmärtää kyllä ettei ihminen ota yhteyttä mikäli ei halua. Jos hän haluaisi olla yhteyksissä, hän kyllä ottaisi yhteyttä. Mutta hän ei ole ottanut ja tuskin on ottamassa. Silti sitä haluaisi uskoa että kyllä sieltä vielä kuuluu ja sopiva selitys perään. Aina sitä selittää kaiken itselleen parhain päin ettei todellisuutta vain joutuisi kohtaamaan.

Pahinta kaikessa on tietoisuus siitä omasta osasyyllisyydestä ja kuinka itse omalta osaltaan auttoi rikkomaan sen hauraan suhdevirityksen mitä meneillä oli. Jälleen kerran minä menin pakeista niin sekasin että sivalsin ilkeillä sanoilla. Leijonanomaisesti halusin satuttaa koska minua oli satutettu. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä en kykene ylvääseen poistumiseen, minä annan kyllä kuulua kirosanoja, loukkaantumusta ja sopivia ilkeyksiä. Minä poltan sillat takaani. Sillä hetkellä kun minua on satutettu ainoa asia mikä tajuntaan mahtuu on se kipu, pettymys, loukkaantumus ja nöyryytys, ja oma hiljainen Justiinapuoli nostaa päätään ja päättää uhmakkaasti antaa miehen kuulla koko kunniansa. Ja uskoa voitte että minä en säästele sanojani. Minä olen kärmeskieli kun minua on loukattu. Leijonaemo joka puolustaa kunniaansa.

Ironista kyllä, minä en edes tiedä haluanko tätä ihmisen hänen itsensä takia, vai sen takia etten vaan heikkoina hetkinä uskalla olla yksin - ja tämä viikko on totisesti ollut yhtä heikkoa hetkeä. Minä en tosiaan tiedä.