Yksi vaikeimmista asioista minulle hyväksyä on ollut ajatus siitä että jokainen ansaitsee rakkautta. Rakkaus on perusasia joka kuuluu kaikille valinnoista ja teoista huolimatta. Minulle se on aina tuntunut joltain ekstralta jonka saavutan ja saan sitten kun olen parempi ihminen (tm). En kokenut ansaitsevani sitä jo itsessään vaan piti päästä omien henkisten solmujen yli, päästä vapaaksi kateudesta, lopettaa juoruileminen ja lopettaa oikeastaan kaikki inhimilliseksi koettava toiminta mistä joku saattaisi loukkaantua. Tunsin syvästi jokaisesta väärästä teosta että rakkaus oli taas yhden askeleen kauempana sillä miksi minä ansaitsisin hyvää kun niinkin väärin kohtelin toista. Varsinkin nuorempana leikin ihmisillä, satutin heitä ja käytin heitä epäreilusti saavuttaakseni omat tarkoitusperäni. En halunnut heitä sen vuoksi että voisin myös antaa heille hyvää vaan siksi että itse saisin. Minä minä ja minä. Asia mikä on ollut jokseenkin vaikea hyväksyä aikuisempana. Vasta tänä talvena olen kyennyt antaa itselleni sen anteeksi sillä nyt minä ymmärrän miksi minä satutin. Minä olin rikkinäinen ja toimin ainoalla tavalla minkä minä tunsin. Minä olin ihminen.

Siitä huolimatta että kehityin ihmisenä ja koen olevani huomattavasti empaattisempi ja ymmärtäväisempi, ylipäänsä siirtynyt todella paljon pois siitä itsekeskeisyydestä ja ymmärrän myös muita ihmisiä täysin uudella lailla, koen olevani keskeneräinen, ilkeä. Itsekäs ne kerrat kun olen jollekulle kateellinen - kateus on pahaa, ilkeää ja pikkusieluista ja jopa seitsemässä kuolemansynnissä lueteltu synti. Enhän nyt minä saa kateutta tuntea koska tuo toinen ansaitsee kaiken sen onnen ja minä en! Ne kerrat kun suoraan sanottuna juoruan ja puhun tutusta ihmisestä jotain - koska se on kertakaikkisen kiinnostavaa - tunnen tekeväni väärin. Juoruaminen on halpamielistä, ilkeää ja huonon ihmisen varma merkki - ja silti minä juoruan ja tunnen siitä syyllisyyttä. En saisi juoruta, en saisi olla kateellinen, en saa puhua ääneen epäilyistäni koska ne voivat olla vääriä ja puhuisin täten toisista pahaa - en saisi tuntea koskaan mitään minkä voi kokea negatiiviseksi. Olen järjettömän vaativa itseäni kohtaan enkä salli itselleni mitään inhimillisyyttä. Olen ymmärtänyt vasta tänä talvena sen miten mahdottomia itseltäni vaadin, ja kuinka kerta toisensa jälkeen asetan muiden ihmisten tarpeita omieni edelle. Surullista mutta totta.

Tämä kaikki liittyy olennaisesti myös siihen pohjimmaiseen ajatukseen etten koe olevani rakkauden arvoinen. Vaikka rakkaudessa ei ole mitään arvovaatimusta - jokainen on sen ansainnut omana itsenään. Minun ei tarvitse muuttua paremmaksi ja pyyteettömäksi ihmiseksi saadakseni kokea onnea ja jakaa rakkautta - minä riitän omana itsenäni. Minä sallin itselleni ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tulevan rakastetuksi.

Rakkauspitoista vuotta 2011 kaikille,

Lenita