Eilisillan postauksessa mainitsin kateudesta ja sen kaikenlaisesta kokemisesta. Tavallisinta epäonnistuneiden suhteiden oravanpyörässä on tuntea kateutta niille jotka ihmissuhteissaan ovat onnistuneet - näin myös minäkin. Erityisen vahvana kateuden tunteen koin nuorempana jolloin se oli tiukasti kytköksissä katkeruuteen, mutta katkeruuden hälvettyä myös kateus on helpottanut. Kateus niille jotka tuntuvat onnistuvan kerta toisensa jälkeen, kateus niitä kohtaan joilla on ihailtavakin piirre nähdä uusissa ihmisissä jotain niin positiivista että tapaavat ihmisen jonka kanssa seurustella jo muutaman kuukauden sisällä edellisen suhteen mentyä poikki, kateus heille joille erilainen kommunikointi ja kiinnostuksen vieminen eteenpäin onnistuu ilman sen kummempia ponnistuksia. Ihmistyypille jotka tuntuvat aina onnistuvan.

Minä koen kateuden jokseenkin negatiivisena tunteena koska se ei milläänlailla kannusta kehittämään itseään tai tekemään jotain asian eteen, vaan se on pahansuopaa kyräilyä jossa itse voi heittäytyä jälleen kerran uhrin asemaan. Muutamassa lähteessä olen lukenut kateuden olevan positiivista siinä mielessä että se kertoo meille mitä me tosiasiassa haluamme - emme ole kateellisia tilanteista joita missään nimessä emme haluaisi. Silti useampi lähde kertoo kateuden tuhoavan monet hyvätkin ihmissuhteet pitkäkestoisen, jatkuvan kyräilyn avulla. Kyse ei ole siitä ettemmekö olisi läheisten ihmisten onnesta useimmiten iloisia ja soisi heille sitä onnea mitä he kohtaavat, mutta kukaan meistä ei ole tunteeton tai niin epäitsekäs ettäkö kykenisimme vain ja ainoastaan nauttimaan toisten onnesta mikäli itsellä on meneillään heikompi hetki. Silti kaikella on rajansa, ei sitä muuta voi kuin luottaa siihen että onni kohtaa meidät kaikki ennemmin tai myöhemmin.

Ihmiselle joka on kohdannut monenlaista vastoinkäymistä on jokseenkin vaikea välillä uskoa siihen. Perusluottamus siihen että elämä kyllä kantaa on horjunut, ja sen palauttaminen vie runsaastikin aikaa. Toistuva epäonnistuminen ihmissuhteissa - olivat ne sitten ystävä- tahi parisuhde- - näivettää kenet tahansa ja kun se tarpeeksi pitkään jatkuu se on muuttuakseen katkeruudeksi. Positiivista on huomata että se katkeruus ja kateus todellakin voivat väistyä - ironista kyllä, silloin kun ne tunteet itsessään vihdoin viimein hyväksyy. 

Kateus liittyy myös siihen harhaluuloon että elämä olisi jotenkin reilua - emävalhe, se ei ole. Ihmiset ovat ja tulevat aina kohtaamaan erilaisia asioita ja eri määriä vastoinkäymisiä. Varmaa on vain se että jokainen meistä kohtaa vastoinkäymisiä jossain muodossa - jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Sen kun sisäistää niin säästyy paljolta.

Voiko ihminen koskaan olla täysin vapaa kateudesta? En usko. Uskon että se on osa ihmisyyttä. Mutta sitä voi oppia vähentämään.