Eiliseen postauksen ajatusvirta kuohui vuolaana tänään ja olen miettinyt mm. kontrollinhalua ja sitä, että haluaisin etukäteen tietää ja suoranaisesti päättää kehen rakastun ja milloin. Haluaisin tietää kohteen etukäteen ja haluaisin hänen olevan ideaali kumppani - joka melkein joka kerta osoittautuu ajan kanssa täysin muuksi kuin ihanteelliseksi poikaystäväksi. Koko ajatus on täysin absurdi - päättää kehen rakastuu. En edes loppujen lopuksi tiedä miksi niin kovasti haluaisin tietää kehen rakastua? Kai se liittyy taas kerran siihen kontrolliin ja että haluaisi varmuuden siitä että kaikki menee hyvin. Haluaisi tietää etukäteen millaiseksi suhde muotoutuu jotta siihen voisi varautua ja sopeutua. Parisuhteissa pelottavaa on nimenomaan se että kaikki tulevaisuus on sumun peitossa, uuden ihmisen kanssa ei tiedä yhtään mitä tuleman pitää. Muussa elämässä kuitenkin usein rullaa omalla tahdillaan ja siinä on kuitenkin jotain tuttua - tuttuja maisemia, tuttuja ihmisiä, tuttuja tunteita ja tapahtumia. Uudet ihmiset ovat joskus niin kiehtovia että kaikki se ympäristö hälvenee ja näkee vain sen toisen. Silloin tosiaan tuntuu siltä että koko elämä on siinä toisessa ihmisessä kiinni, ja kun niistä tunteista ennemmin tai myöhemmin hieman tulee alas - hitaasti tahi rytinällä - niin sitten sattuu ja kunnolla.

Tällä hetkellä pohdin kaikkea tätä sen takia että lupauduin tapaamaan ihmisen joka taitaa olla minusta kiinnostunut, ja minä välitän hänestä aivan mahdottomasti ystävänä - en poikaystäväkandidaattina. Koko tilanne pelottaa koska olemme kuitenkin kaksin joskin emme treffeillä, ja siitä saattaa tulla todella awkward. No, ei voi etukäteen tietää. Sen lisäksi välimme saattavat huonota ja joudun hänen kanssaan olemaan tekemisissä vielä reippaan ajan jatkossakin. En ole oikein sinut sen ajatuksen kanssa että antaisin jollekin hienotunteisesti pakit koska olen aina sen epäreilusti tehnyt ja tyrmännyt jo etukäteen jättäytymällä koko tilanteesta pois. Miten annetaan hienotunteisesti pakit? En nyt tarkoita ettäkö varmuudella voisin tietä, mutta intuitioni ja pienistä eleistä voisi huomata että hää nyt on kiinnostunut vähän eri mielellä kuin minä. Huoh. Sen lisäksi että eksäni on hinkunut jo jonkun aikaa kahville ja olen jo lupautunut mutta välttelen koko kahvittelua viimeiseen asti koska se ei välttämättä mene niin putkeen. Intohimoa kun meidän väliltä ei puuttunut, enkä ole varma onko se minun puoleltani täysin sammunut. Toisen kerran huoh.

Sen ajatuksen lisäksi siirtyi ajatukseni tämänhetkiseen kiinnostuksenkohteeseen - joka ironista kyllä tälläisinä vaikeina aikoina vaihtelee ja paljon. En edes viitsi ajatella kuinka monesta eri ihmisestä olen pienoisesti kerennyt jo olemaan kiinnostunut, mutta jokaisen kiinnostuksen hiivuttua opittua heidät tuntemaan edes astetta paremmin. Välillä tuntuu ihan kokemattomalta kun ihastus vaihtelee kuin pahimpina yläasteaikoina viikottain, mutta sillä erotuksella etten luo mitään pahempia romanttisia harhakuvia - paitsi joistain muutamista (heh). Kai se on sitä että pitää silmät auki ja pitää elämänsä avoimena uusille ihmissuhteille. Silti tuntuu hieman liian varhaiselta vielä, koska ajatuskin koko sinänsä hyvän kaverin tapaamisesta kaksin on t o d e l l a hermostuttava. Ja jos pelkän kaverin tapaaminen kaksin hermostuttaa koska siitä saattaa tulla awkward ja väärinkäsityksiä, niin sama riski on ihan sovituissa treffeissäkin. Siksi ajatus treffeistäkin pelottaa ja hermostuttaa, ja tällä hetkellä - kumma kyllä - tuntuu siltä ettei niitä tyhjänpäiväisiä treffejä tarvitse lähiaikoina tullakaan. Kiinnostavan ihmisen kanssa tottakai ihanaa, mutta uuden, sinänsä tuntemattoman ihmisen kanssa ei.

Päivähaaveilu eli sängyssä lojumista nostalgista musiikkia kuunnellessa ja antaessa unelmiensa vapaasti liipua on parhautta. Minä vaan teen sen virheen että annan unelmissani ihmisille kasvot ja jos se ihmissuhde ei onnistukaan, tuntuu että koko unelma särkyy. Vaikka oikeastaan siitä unesta männyksi luulema puu muuttuukin vain vielä tuntemattomaksi puuksi, kenties koivuksi. Kun sen vielä oppisi muistamaan. 

Sitä ihmistä ajatellessa tuli myös ajateltua sitä kuinka vaikealta se tuntuu välillä hyväksyä että läheisilläkin ihmisillä, kuten poikaystävällä, on oma elämä joka jatkuu monelta kantilta samalla lailla kuin se ennen minuakin oli. Tavallaan ei haluaisi ajatuksissa sen toisen olevan oma, itsenäinen ihmisensä, vaan välillä enemmänkin joku joka voi minut taas kerran parantaa. Haluan välillä toisen ihmisen tekevän minusta eheän, vaikka ainoa ihminen joka sen voi tehdä olen minä itse. Kai sekin on parannusta tiedostaa nämä asiat?

Muusta en voi olla varma kuin siitä että mikään ei ole varmaa. Voi olla että liukastun huomenna katua ylittäessäni ja saan aivotärähdyksen. Voi olla että minulle tarjotaan mahtavaa työtarjousta huomenna. Voi olla että murran varpaani huomenna. Voi olla että tuntematon ihminen antaa minulle kehun joka hymyilyttää koko päivän. Mikään mistä luulemme olevan varmoja ei ole varmaa. Ihminen jonka uskoisimme olevan viimeinen joka luottamuksemme pettäisi, saattaa pettää. Kaveri jota olemme aina nähneet vain kaverina saattaa olla ihastunut. Äiti ja isä joiden avioliitto on aina oman elämän aikana ollut saattaa hajota. Työpaikka jota pidimme varmana saattaa mennä nurin. Mitä tahansa voi tapahtua, koska tahansa. Miksi siis pelätä niin paljon sitä mitä saattaa tapahtua mielessämme, kun elämässä jatkuvasti tapahtuu asioita mitä emme olisi kuvitelleetkaan tapahtuvaksi? Miksi pelätä elämää kun pelkomme ei mitenkään estä tahi pehmennä sitä kolhua minkä vastoinkäymisistä saamme? Päinvastoin se pelko kohdistaa huomion asioihin jolloin toinen ongelma tai mahtava tilaisuus saattaa jäädä näkemättä. Meiltä menee paljon elämässä ohi kun keskitymme elämisen sijasta pelkäämään.

 

 

Elämämme ympärillä pyörii jatkuvasti asioita mihin emme voi vaikuttaa - miksi sen hyväksyminen on niin vaikeaa?