Paljon puhutaan siitä kuinka pitää oppia nauttimaan elämästään yksin ilmankin kumppania ennen kuin terve ja tasapainoinen parisuhde voi kehittyä. Usein sen kuulee ja yhtä usein sen tyhjänä mantrana toistaa ymmärtämättä sen todellista sanomaa. Eilen se minulle valkeni - se onni mitä olen aina odottanut parisuhteen tuovan on harha. Sitä ei ole olemassa. Samat ahdistukset, ajatukset, yksinäisyyden tunteet ja riittämättömyyden tunne seuraa minua tilanteesta toiseen, yksinäisestä sängystä lämpimään syliin, kodin turvallisesta ilmapiiristä oman välillä tyhjältä tuntuvan kodin luokse. Sillä se tyhjyyden tunne on minussa syntynyt ja minussa asuva eikä sitä toinen ihminen voi ainiaaksi poistaa. Sen tunteen voi tukahduttaa liiankin monella tavalla - työnteolla, kiireellä, alkoholilla, juhlimisella, pakenemalla todellisuutta peleihin, kirjoihin tai elokuviin, deittailemalla, ihastumalla jatkuvalla syötöllä, ensirakkauden dopamiinihumalalla. Se arvottomuuden tunne on minuun asettautunut aloilleen ja vain minä voin sen karkottaa. Se koti jonka tulisi olla turvallinen minuus on tällä hetkellä ansojen kaavoittama miinakenttä - tila jossa sinun pitää olla jatkuvasti varuillaan. Minussa asuva epävarmuus, pieni mustanruskea pörröinen olento taaimmaisessa nurkassa hämärään kietoutuneena hyräilee pilkkojaan - niin hiljaa ettei siihen kiinnitä huomiota mutta tarpeeksi vahvasti sen asettautuen salakavalasti tajuntaan. Sinä et ole mitään se väittää häijysti. Sinä olet olemassa vain muita varten, muiden tarpeita täyttäen se langettaa kirouksensa jonka kohtalolle ainoastaan Sisyfos vetää vertoja. Älä nauti, älä tunne onnea, älä rakasta se luettelee kymmentä käskyään. Sinä et ole rakkauden arvoinen ennen kuin autat, puunaat ja kuuntelet pyyteettä se asettaa vaatimuksiaan joiden saavuttamisen tietää mahdottomaksi. Niin se pieni mustanruskea olento toistaa mantrojaan jotka itselleen on opetettu. Sukupolvesta toiseen ne siirtyvät, kaukana tiedostamisesta, kunnes ne siirtyivät minuun. Se pieni mustanruskea olento olen minä itse.

Minulle on useita kertoja sanottu itselleni asettamista vaatimuksista joita useimmiten on melkein mahdoton täyttää. Minä en itse ole aina nähnyt niiden mielettömyyttä mutta muille ne loistavat kirkkaina kuin pilvettömän taivaan kesäinen aurinko. Minulle ne ovat itsestäänselviä, lämpimiä riepuja joihin kietoutua tunteakseni olevani elossa. Kokeakseni itseni edes jonkun arvoiseksi - hitusen arvokkaammaksi kuin nyt, mutta silti muita alempiarvoisempana. Jostain minä olen saanut päähäni että olen muita arvottomampi, ilkeämpi, pahempi ja hankalampi kuin muut. Vaikka minä olen erilainen, joissakin asioissa vahvemmilla ja toisissa heikommilla. Olen erilainen paketti kuten jokikinen ihminen maan päällä. Minussa ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa vaan minut on siihen opetettu. Ja niin minä koko tähänastisen elämäni olen yrittänyt sitä paikata olemalla erityisen kiltti, auttavainen ja ymmärtäväinen muita kohtaan. Olen asettanut itselleni Äiti Teresa-tasoisia vaatimuksia joiden saavuttaminen kaikissa muodoissaan on mahdotonta ja syyllistänyt itseäni jokaisesta vähänkään itsekkäästä teosta. Vaikka itsekkyys on pahe, se takaa meille onnellisen elämän. Ihmisen pitää olla jonkun verran itsekäs sillä onnellinen ihminen haluaa myös jakaa onneansa muille ja laittaa hyvän kiertämään. Pahoinvoiva ihminen kohtelee läheisiäänkin huonosti. Sopivissa määrin itsekkyys on kaikkea muuta kuin pahe, sillä se takaa meille elämän jossa koemme nautintoa, kiitollisuutta, rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunteita joka päivä. Ajattele itseäsi ja auta muita on opetus jonka pitäisi iskostua jokaisen lapsen mieleen yhtä helposti kuin aakkosten luettelu. Sen sijaan meille on lapsesta asti opetettu perisynneistä, Eevan syömästä omenasta, marttyyriyden kruunusta, vaatimattomuuden hyveistä ja kuultu kerta toisensa jälkeen sananlaskuja kuten kel onni on se onnen kätkekööt. 

Ihmisen on mahdotonta aina ajatella muita. Altruismia ei ole olemassakaan. Kaiken toiminnan takana on motiivi joka aina pohjautuu jollain lailla itsekkääksi luokiteltevaksi teoksi. Autamme muita koska haluamme itse tuntea olomme hyväksi. Emme auttaisi jos se saisi meidät tuntemaan ainoastaan pahoinvoiviksi. Miksi meidän edes kannattaa tavoitella sitä? Ihmisiä voi ja saa ja pitääkin auttaa, mutta kaikkea kohtuudella. Omaa elämää ei pidä uhrata toisten elämän kiillottamiselle - oli se sitten vanhemmille, ystäville, työkavereille, kumppanille tai lapsille. Meidän tulisi elää pääsääntöisesti itseämme varten. Elämämme on pyhä ja siitä pyhyydestä tulee itsekin nauttia. Silti sitä pidetään paheena - itsekkyytenä joka on kaiken julmuuden syy maailmassa. Itsekkyys ei murhaa ihmisiä, pahoinvointi ja sairaudet murhaavat.

Sanotaan että ongelman ratkaisemisen ensimmäiset askeleet ovat tiedostaminen, myöntäminen ja hyväksyminen. Matkani on siis alkanut mutta seuraava askel on tuntematon.

Toivon että se johtaa ylöspäin.