Päivä kerrallaan kuluu aika. Menee pari viikkoa, menee kuukausi, pian on jo kaksi mennyt ja lopulta havahtuu siihen että kohta on kolme kuukautta kulunut edellisestä pienestä sydämen särkymisestä. Kolme kuukautta ja edelleenkin sattuu. Osittain ihmistä mutta ennen kaikkea sitä tunnetta siitä että on jollekulle arvokas. Minä en ole ikinä kokenut olevani erityisen arvokas - päinvastoin on roolini tuntunut monesti olevan taakka, pakollinen riesi ja sukupuoleton muumi. Aikuistuessa olen löytänyt itsestäni sen naisellisuuden ja sitä myöten saanut itsetuntoa ja oppinut - ja opin edelleenkin - rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan. Eikä se vieläkään ole kunnolla iskostunut joten jokainen kolhu jättää lommon josta kestää aikaa toipua, eikä kolme kuukautta ole tarpeeksi.

Just nyt tuntuu siltä että viikot vierii mutta mikään ei muutu. Mä olen edelleenkin yhtä yksin ja olo on yhtä loukattu edelleen kuin heti shokin jälkeen. Heti erojen jälkeen kuvasin rakkaalle ystävälle tuntemuksia musiikin kautta ja miten tunsin olevani kuin hyljätty nukke - söpö esine jota on kiva näytellä ympäriinsä, leikkiä aikansa ja lopulta kyllästyä ja jättää käytettynä lojumaan. Äkillinen torjunta loukkasi jo valmiiksi lommoilla ollutta itsetuntoa. Tällä hetkellä tunnen olevani yhtä seksikäs kuin perunasäkki. Yhtä haluttava, yhtä huomioitu, yhtä sosiaalinen. Ja kaikki se sisäinen angsti näkyy myös ulospäin eikä flirttiä ole ollut nimeksikään. Viime aikoina ei itseasiassa ollenkaan ja tuntuu kuin olisin täysin sukupuoleton kaikille miehille, mikä pahentaa itsetuntoa ennestään. Kaikki huomio kelpaisi ja parantaisi oloa, mutta sitä huomiota en ole saanut.

Samaan aikaan pelkään paljon sitä että viikot vierii mutta mitään ei tapahdu. Että mä olen viikkoja ja yhä viikkoja yksin kunnes lopulta on kulunut vuosi. Sen vuoden jälkeen kuluu vuosi toisensa jälkeen ja mä olen samassa tilanteessa ku nyt - yhtä lost. Eniten mä pelkään puolen vuoden virstapylvästä ilman yhtäkään tapailemista - sillon voin jo yhtä hyvin luovuttaa koska ihmisiä ei ole eikä tule. Vaikka mä kuinka oppisin tekemään voltteja ja kävelisin käsillä keskellä vilkasta moottoritietä mä olen ihminen joka nauttii seurasta. Mä viihdyn ihmisten parissa ja ainoastaan muiden seurassa mä tunnen eläväni. Sitä ei yksikään ihmissuhdeopas, Cosmopolitan tai sinkkuuden sietämätöntä keveyttä korostava ihminen voi muuttaa. Mä rakastan seuraa ja mä rakastan ihmisiä ja mun suurin elämäntavoite on pienestä pitäen ollut saada perhe ja neljä lasta. Miksi se on niin väärin? Miksi kaikkien pitäisi nauttia yksinolosta ja tyytyä osaansa ? Miksei saa toivoa parempaa ja enemmän ? Kaikki ansaitsevat rakkautta. Ihminen tarvitsee rakkautta kasvaakseen ja tullakseen onnelliseksi ja mä oon jumalauta ihminen. Mä saan toivoa sitä että mä tapaan jonkun ihanan ja tulen onnelliseksi. Siinä ei ole mitään pahaa!