Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi niin paljon että muhun ihan sattuu. Muhun on iskostettu vuosien varrella niin paljon sitä etten mä sitä ansaitse enkä mä saa edes tarvita sitä. Mun lapsuudenkodissa sattuneen vanhempien avioeron takia mulle vakuutettiin että rakkaus on valhetta ja siinä käy huonosti. Kuulin vuosia sen jälkeen moitteita joka kerta kun ihastuin tai kiinnyin johonkuhun liikaa. Mun annettiin ymmärtää että ihmisillä on ihan ok leikkiä ja etten mäkään muuhun kelpaa kuin hetken huvinpitoon. Jos mä haaveilin, murehdin tai itkin jotakuta ihmistä mua toruttiin sanoilla "ei se noin vakavaa ole" , tai "älä ota sitä niin vakavasti" tai "olipa se ääliö, ei sen perään kannata noin paljon surra". Kaikki lauseita minkä taka-ajatuksena on että kaikki inhimilliset kiintymyksen ja rakkauden tunteet ovat heikkoutta. Rakkautta, kiinnostusta tai mielenkiintoa ei tule kertoa saatika tuoda esiin koska sitä saatetaan käyttää sua vastaan. Kaikki opetettiin sanomalla mua vahvaksi ja antaen ymmärtää että vaan siten selviät hengissä. Että sydänsurut on jotain mistä et ikinä selviä hengissä ja siksi niitä tulee välttää keinolla millä hyvänsä. Kun mä ekaa kertaa satutin itseni kunnolla ihmissuhteessa nyt syksyllä eron tullessa, mä yllätyin miten hyvältä se tuntui. Alkuahdistuksen helpotettua se itkeminen oli ennen kaikkea helpottavaa. Tuntui mukavalta saada purkaa kaikkia niitä tunteita pois itsestä ilman että kukaan torui tai vähätteli. Toki mä sain kuulla paljon moitteita siitä ettei sitä pidä ottaa niin vakavasti ja yritettyä vakuutella että sureminen on pahasta, mutta tällä kertaa mä tiesin paremmin. Mä tiesin että mun on itkettävä, koska niin paljon oloa hellittävä tunnevyöry ei voi olla pahasta - päinvastoin mä olin levollisempi itkujen jälkeen kuin koskaan muuten.

Mut on kasvatettu olemaan vahva. Mut on kasvatettu vahvaitsetuntoiseksi persoonaksi joka pärjää elämässään keskimääräistä paremmin - kaikilla muilla aloilla paitsi ihmissuhteiden saralla. Niiden suhteen mä olen edelleenkin se epävarma teinityttö joka uskoo ettei kukaan tosissaan voisi hänestä välittää. Kaiken tämän takia mä olen ollut hukassa kerta toisensa jälkeen ja ihmetellyt miten mun suhteet ei koskaan toimi. Nyt jälkikäteen ymmärrän miksi - minä sairastuin vahvuuteen. Minun piti purra huulta ja selvitä kaikista vastoinkäymisistä itkemättä, sillä itku oli heikkoutta. Olen syyttänyt itseäni joka kerta kun olen jotakuta surrut - enhän minä saisi surra, sillä sureminen on heikkoutta. On heikkoutta välittää jostakusta niin paljon että itkee. On heikkous uskoa rakkauteen ja siihen että uusi ihminen on pitkäaikainen kumppani. On heikkous kertoa että sinä välität, haluat toista ja että toinen on sinun päiviesi piriste. On heikkous tarvita rakkautta. Nyt ymmärrän ettei tunteettomuus ole vahvuutta vaan heikkoutta. Heikko ihminen ei uskalla näyttää tunteitaan.

On vaikeaa muuttaa ajatuksiaan. On vaikeaa olla soimaamatta omaa suremista vaikka suremista ei kukaan muu voi arvottaa. Sinä saat surra jos sinua surettaa. Suremisessa ei ole mitään pahaa eivätkä sinulle aidosti hyvää tahtovat ihmiset käytä sinun suruasi sinua vastaan. Minä en ole häpeä perheelleni vaikka minä tunnen, elän ja suren. Minä en ole huonompi, heikompi tai tule pärjäämään elämässä huonosti sen takia että minä uskallan rakastaa. Minun ei tarvitse hävetä sitä että minä kaipaan ja haluan läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta ja haluan sitä myös antaa. Rakkaudessa ei ole mitään häpeällistä. Minulla on oikeus rakastaa. Minulla on oikeus tulla rakastetuksi. Minulla on oikeus etsiä oma tieni maailmassa jossa tunteita pidetään heikkoutena. Minulla on oikeus kulkea välillä pohjamutien kautta etsien omaa itseäni. Minulla on oikeus itkeä muiden silmissä mitättömän ihmisen perään viikkokausia, sillä minä tunnen. Minä tosiaan tunnen - pitkästä aikaa. Minä saan tuntea. Minä saan rakastaa. Minä saan surra. Minä saan iloita. Minä saan kokea kaiken sen mitä ihmisen elämän tunnekirjoon kuuluu. 

Minä saan, koska minä haluan tuntea.