Olen tänään miettinyt taas kerran ihmissuhteita - tuntuu etten paljoa enää muuta mietikään - ja omaa suhtautumista niihin. Tyypillistä minulle ja tapailuille on se, että pojat ovat yhden poislaskien aina olleet ihmisiä joista en ennen tapaamista ole ollut kiinnostunut. Ne osapuolet kehen olen ollut suorastaan ihastunut ovat ihmisiä jotka aina ovat jääneet saavuttamattomiksi haaveiksi. Olen saattanut ihailla kiinnostavaa ihmistä pitkiäkin aikoja - yläasteaikoina meni helposti puolikin vuotta kiinnostuksissa ilman että mitään tapahtui tai edes yritin saada tapahtuvaksi. Se pelkkä ihailu kaukaa tuntui riittävän, mutta pääsääntöisesti syynä oli puuttuva rohkeus. Minä en uskaltanut näyttää kiinnostustani. Syynä siihen ovat pari tapausta yläasteella joissa olin kiinnostunut pojasta, joka ei ollut kiinnostunut minusta, joissa minulle tehtiin hyvinkin selväksi ettei olla kiinnostuneita minusta missään mielessä - ikinä. Neljätoistavuotiaalle epävarmalle tytölle ne sanat olivat liikaa ja niin kammo pojista kuin epävarmuus omasta naisellisuudesta jäivät pysyviksi asukeiksi. Ne tapahtumat yhdistettynä koulukiusaamiseen ovat epäilemättä syitä siihen miksi olen aina ollut varuillani poikien suhteen ja siitä lähtien aina ollut kiinnostunut vanhemmista pojista. Tapailemani miehet ovat aina olleet useita vuosia vanhempia enkä ole viime vuotta aiemmin edes ollut kiinnostunut samanikäisistä. Samanikäiset ovat minulle merkinneet ilkeyksiä, loukkauksia, pinnallisuutta ja normeja ihannoimista. Minulle jäi ilkeistä epävarmoista yläasteikäsistä teinipojista kammo joka vaikuttaa minussa yhä tähän päivään saakka. Yhä edelleen olen varuillani teinipoikien kanssa ja yritän välttyä puhumista sellaisten kanssa. Toki ymmärrän että se on kehitysvaihe ja ymmärrän että ne ihmiset olivat epäkypsiä ja epävarmoja ja hieman erilaisena olin otollinen kohde ilkeille sanoille, mutta tunnetasolla ne kelpaamattomuuden tunteet jossa olen aivan varma etten ikinä kelpaa kellekään elävät.
Se epävarmuus on syynä etten pahemmin uskalla tehdä aloitteita. En kertakaikkiaan uskalla näyttää kiinnostustani, koska minulle on uskoteltu että minun ihastukseni on häpeällistä enkä ansaitse ketään hyvännäköistä tai hauskaa ihmistä koska olen niin vastenmielinen. Siltä se edelleen tuntuu ihastuessa että olen ruma kuin synti eikä minuun voisi koskea kuin pitkällä tikulla - vain ja ainoastaan ihastuessa vaikka itsetuntoni muuten tuntuu ihan terveeltä. Siinä kiinnostuksessa on jotain minulle ylitsepääsemätöntä enkä uskalla toivoa itselleni hyvää miestä - enhän yläastepoikien mielestä sitä ansainnut joten miksi ansaitsisin tänäpäivänäkään? 

Sinänsä täysi aloitekyvyttömyys ei ole minulle ongelma, kerta olen sen verta vanhanaikainen että pidän miehen tekemästä aloitteesta jota itse voin kannustaa ja siitä eteenpäin jatkaa vuorovaikutusta. Se ensimmäinen kontakti kahveihin / numeroon / muuhun tutustumiseen on rajaportti, josta päästyä minä uskallan näyttää ihastukseni - onhan toisen kiinnostus siinä vaiheessa jo enemmän tai vähemmän ilmiselvää. Ainoa haittapuoli aloitekyvyttömyydessä on tunne siitä etten ikinä saa ketä haluan, ja sen sijaan saan mitä en halua. Ne ihanimmat ja viehättävimmät ja seksikkäimmiltä vaikuttavat miehet jäävät muille enkä minä saa edes kokea olisiko siitä tullut meitä. Ja se ketuttaa, ketuttaa todella paljon. Ajan kanssa se johtaa pieneen katkeruuteen jota hallitsee ajatus siitä etten ikinä saa mitä haluan ja miksi muut saavat mutta minä en? Mikä minussa on vikana? Ainoa lohdutus on tieto siitä ettei mitään voi vannoa ikuiseksi kunnes tuonpuoleisen tultua.

Näen elämässäni viikottain erästä poikaa jossa on sitä jotain. Hän on ulkoisesti kaikkea sitä mikä vetoaa minuun, ja on niitä harvoja ihmisiä jotka nähtyäni oikeasti haluan häntä ihan mielettömästi. Hän on mukava, samankaltainen kuin minä ja vaikuttaa elämänarvoiltaan todella terveeltä. Hän on jopa samanikäinen. Muutamia sanoja vaihdellessa huomaan - tai kuvittelen huomaavani - että meidän välillä on sitä jotain. Se pieni katse, se pieni hermostuneisuus, se tapa millä muualla nähdessä vilkuilee sekuntin kauemmin, se tunne kun kehossa tuntuu sähköä kun toinen on lähellä. Kaikin tavoin ihana, mutta hän saattaa olla varattu eikä häntä ehkä kiinnosta. Ehkä ihmistuntemukseni pettää ja kuvittelen kaiken kemian koska haluan sitä niin kovasti olevan. Ehkä minä en ollenkaan ole hänen naistyyppiään. Ehkä hän on varattu ja syvästi rakastunut tyttöystäväänsä, kihloissa, homo tai lainkaan kypsymätön ihmissuhteeseen. Mistä minä tietäisin kun ei olla puhuttu niin paljoa eikä hän ole tarpeeksi läheinen voidakseen kysyä. 

Sanomattakin selvää että harmittaa. Tuntuu että minun kohdalleni näitä turhia ihastuksia tulee kohdalle enemmän kuin pienelle ihmiselle olisi reilua. Mitä minun ihastuksillani on väliä kun ei niistä vaikuta syntyvän mitään? Miksi kehoni tuntee vetoa kun vetovoimaan ei ikinä siitä suunnasta vastata? Miksi silmät näkevät ihmisiä joiden kanssa ei tapahdu mitään? Miksi tunnen, kun tunteisiini ei vastata?

Onneksi minulla on sentään haaveet - niitä ei kukaan minulta voi viedä pois.