Pahimpien tunnemyrskyjen hälvennettyä tuntuu että kykenee ajatella rakentavasti muutakin kuin miten ihana toinen olikaan ja miten sitä kaipaa toista. Kai tämä on tilapäistä ja pian iskee taas synkistelyvaihe, mut tällä hetkellä tämä tuntuu hyvältä.

Alan ehkä, mahdollisesti, pikkiriikkisen hyväksymään sen mitä on tapahtunut. Ymmärtämään etten ollut eksälle se oikea eikä hän minulle. Hyväksymään ettei minun ja herra pikaromanssin romanssista syntynyt mitään. Harmittaa kovasti, mutta alan ymmärtää että se ei ole minun päätettävissä. Jos jotain on tarkoitettu tapahtuvaksi se tapahtuu. Mikäli ei, sitä ei tapahdu.

Alan uskoa että suhdeongelmani pohjautuvat vanhoihin asioihin. Niin hassulta kuin se tuntuukin, huomaan kantavani edelleenkin kaunaa asioista mitä yläasteella tapahtui. Ajankohtana yläaste oli rankka - muualta tulleena tyttönä en sopinut joukkoon vaan sain varsin nopeasti joukon kummajaisen roolin, ja vaikka yritin ystävystyä luokan poikien kanssa samalla lailla kuin olin ala-asteellakin enemmän poikien seurassa kuin tyttöjen, se ei onnistunut. Yläasteella vallitsi karkea sukupuolijako jota kaveruuksilla ei rikota. Ainoa hyväksyttävä syy oli seurustelu tai kiinnostus, eikä minun tunteeni ollut kumpaakaan. Ajan kanssa ihastuin erääseen luokan pojista. Tein virheen ja kerroin tästä ystävälle, joka epävarmana teininä totesi ettei siitä tule kyllä yhtään mitään tapahtumaan. Hautasin ensimmäisen kerran kiinnostukseni enkä kertonut siitä toiselle. Se oli ensimmäinen askel sen oppimiseen, ettei minun kiinnostukseni ole toivottu saatika sen arvoinen että sitä toiselle edes kannattaa kertoa. Tein poikkeuksen vuotta myöhemmin ja ihastuin palavasti rinnakkaisluokkalaiseen poikaan ja kerroin - vastaukseksi sain rumia sanoja ja raukkamaisesti kaverin välityksellä. Pettymys numero kaksi.

Tästä eteenpäin meni vuosia ennen kuin seuraavan kerran rohkenin ilmaista mitään kiinnostusta. Lukio-aikaiset sutinani olivat kumpikin huomattavasti vanhempien poikien kanssa, ikäeroa oli meillä viisi vuotta tai enemmän. Opin pelkäämään omanikäisiä joten ainoastaan vanhemmat pojat tuntuivat turvalliselta seuralta. Nyt vanhempana ja viisaampana ymmärrän että sekin loi jo huonot edellytykset suhteelle kun ikäeroa oli useampi vuosi. Ei se nyt yli kaksikymppisenä enää niin kovasti haittaa, mutta teini-ikäisenä viisi vuotta tiesi jo merkittävää ikäeroa. Hyvä se on olla jälkiviisas ja todeta ettei ihmekään että sutinat jäivät sutinoiksi.

Yläaste oli kamala kokemus ja piinaavampaa ajanjaksoa ei elämästäni löydä. Uusi koulu ja vieraat ihmiset ja lapsenpyöreys tekivät minusta otollisen kohteen kiusaamiselle ja jouduin kokemaan piikittelyä sekä poikien että tyttöjen toimesta. Yksi erityinen, kauan unohduksissa ollut kommentti jätti syvät arvet ja horjutti jo ennestään heikkoa naisellista itsetuntoa. Kokonaisuutena yläaste jätti traumat ja syvän uskon siihen että kaikki naisellinen oli minulta kiellettyä. Minun tuli olla sukupuoleton, sillä kaikki naisellinen, seksuaalinen tai kiinnostus oli minun kohdallani häpeällistä ja noloa - suorastaan vastenmielistä. Uskomatonta miten pari pientä, väärää kommenttia voivat jättää niin suuren jäljen ihmiseen.

Ihmismieli totisesti on ihmeellinen.