Olen tänään miettinyt sitä mitä minä pohjimmiltani haluan suhteelta ja miksi ylipäätänsä haluan suhteen. Monissa asioissa huomaan haluavani muuta kuin suuri osa ihmisistä parisuhteelta - minä en halua 24/7-yhdessäoloa, en halua kahlita toista tai itseäni, en halua kontrolloida toisen menemisiä enkä tulla itsekään kontrolloiduksi, en halua leikkiä kodin pikku hengetärtä,  en tarvitse toista ihmistä tunteakseni oloni kokonaiseksi. En halua tulla määritellyksi poikaystävän kautta, en halua yhteistä unelmaa lapsista ja omakotitalosta, en halua pariskunta-illallisia enkä halua liikkua aina yhteisenä yksikkönä. En halua lahjoja ja jatkuvaa kehumista, en kalastele kehuja ja odota toisen jatkuvasti kehuvan kuinka ihana/seksikäs/mukava mä olen. Ylipäänsä en tykkää pitää mitään haloota suhteesta vaan tykkään eniten ihan vaan olla möllöttää toisen kainalossa. Tarvitsen yksinkin ollessani paljon tilaa ja odotan sitä myös suhteeltani.

Mitä minä sitten haluan suhteelta? Läheisyyttä, hellyyttä sopivissa määrin, yhteistä ajanviettoa, helppoa yhdessäoloa ilman sen kummempaa vaivaantumista tai haloota, yhteisiä suunnitelmia, päätöstä olla yhdessä, tunnetta siitä että olen seksikäs, minun huomioimista ja kunnioittamista mutta liioittelematta. En pidä lahjoista tai ylenpalttisesta kehumisesta koska se tuntuu teennäiseltä ja tulee mieleen että siihen liittyy joku vaatimus. En halua olla mikään näyttelypuudeli jota esitellään ympäriinsä ylpeänä. En halua tulla raahatuksi sukulaisiin koska niihin liittyy niin paljon vaatimuksia siitä pitävätkö sinulle rakkaan ihmisen vanhemmat sinusta. Sama syy on syy miksi en tuoreiden poikaystävien kavereita pahemmin halua nähdä kun ne tuntuvat niin vaivaannuttavilta arvioimistilanteilta. Ennen pelkäsin sitä koska oletin siihen liittyvän vaatimuksia olla siveä ja kaino pieni vaimokokelas, mutta nykyään olen vain oma itseni ja se saa luvan kelvata.

Ei se tietenkään tarkoita sitä miltä se kieltämättä kuulostaa, että kokisin oikeudekseni saavan oikutella oman mielen mukaan. En saa haukkua ja arvostella kaikkea mitä näen sen tekosyyn nojalla että minä olen minä. Totta kai yritän käyttäytyä hyvin, olen kohtelias ja pidän suurimmat mölyt mahassani. Yritän ennakkoluulottomasti ja positiivisesti tutustua niihin uusiin. Kai tämmöisten ajattelu on tervettä itsevarmuutta ja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, mutta tunnetasolla tunnen olevani maailman suurin ilkimys. Niin miellyttämisenhaluinen olen että stressaan jo etukäteen ennen suhdetta kuinka itsekäs olenkaan kun en mieheni läheisiä halua miellyttää. Ristiriitaisia ajatuksia.

Tietenkin haluan suhteeltani myös seksiä. Ei saa unohtaa ehkä parasta ihmisten välisen kanssakäymisen muotoa - tuota välillä niin vaivaannuttavaa, arkaluontoista, ihanaa, syntistä seksiä <3