Olen viime päivinä miettinyt todella paljon sitä kuka minä koen olevani ja miten se eroaa siitä miten muut minut näkevät. Henkisesti olen ollut stressin takia todella jumissa viimeiset viikot ja hetkellinen loma on nyt auttanut saamaan ajatusprosessin aiheesta käyntiin.

Minä olen elämässäni sanonut monta kertaa ettei ympärilläni pyöri miehiä ja tunnen ajoittain olevani jollain lailla erikoinen kun kaikki muut vaikuttavat jatkuvasti tapaavan hienoja ihmisiä. Tänään ymmärsin sen olevan harha. Ympärilläni pyörii paljonkin ihmisiä joiden elämä on sangen tasapainoista jossa parisuhdestatuskin pysyy pitkiä aikoja samana. Nämä ihmiset ovat mitä viisaimpia, kauniimpia, seksikkäimpiä, hauskimpia, ystävällisimpiä ihmisiä mitä tiedän enkä rehellisesti sanottuna osaa nähdä mitään syytä siihen että nämä ihmiset viettävät pitkiäkin aikoja sinkkuna. He eivät ole ihmisraunioita, millään lailla omituisia, erakkomaisia tai sulkeutuneita - kuten netin syövereissä keskusteluissa vaikuttaa (pitkäaikais)sinkuista puhuttavan - he eivät vaan ole tavanneet ihmistä joka tuntuisi kolahtavan. Ystäväpiirini ei ole muuttunut, mutta oma ajatusmaailmani on.

Minulla on pakkomielle verrata itseäni muihin. Liittyi se sitten luonteenpiirteisiin, tekoihin, älyyn, ulkonäköön tai sosiaaliseen elämään, minä luokittelen koko elinympäristöni. Määrittelen itseni suhteessa muihin. Monesti sitä sanotaan ettei pidä verrata itseään muihin koska on uniikki mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ihmiselle on luonteenomaista luokitella eri asioita ja siten myös ihmisiä - osa tavoista vaan ovat sosiaalisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset - mutta tulokset voivat vaihdella sen mukaan kehen sitä itseään vertaa. Olen verrannut itseni aina jokaisen elämänalueen menestyvimpiin tapauksiin ja tuntenut alemmuuskompleksia ja jopa syyllisyyttä siitä etten yllä samaan. Miten absurdia! Kuka voisi olla jokaisessa tekemässään asiassaan hyvä, ellei suorastaan loistava? Ei kukaan. Sen sijaan verratessa itseään koko joukkoon saa jo huomattavasti realistisemman kuvan siitä kuka on ja missä sitä seisoo suhteessa muihin. Huomaatteko eron?

Siitä päästäänkin perikysymykseen eli milloin minä koen olevani arvokas. Jostain syystä olen taipuvainen tavoittelemaan menestymistä joka ikisessä asiassa mitä minä haluan tehdä, ja mikäli en ole loistava jätän sen tekemättä. Suorituspaineet ovat kovat ja itsetuntoni on suoraan verrannollinen siihen miten minä menestyn.

Viime päivinä olen puhunut perheeni kanssa rehellisemmin kuin koskaan aiemmin. Avannut solmuja ja helpottanut kipukohtia, opetellut sanomaan asioita mitkä painavat mieltäni ja kertonut ääneen mitä vaatimuksia minä olen kokenut. Yllätyin. Osa niistä vaatimuksista mitä minä olen itseeni imenyt ovat oman mieleni tekosia - osa lapsenomaisia tulkintoja jossa kehu nähty lausutun kohteliaisuuden sijaan vaatimuksena ja siten ainoana tapana jolla kelpaan, ja osa tapauksina missä nimenomaan vertaan itseäni kehuttuun kohteeseen ja koen, että minun tulisi yltää samaan. Ei tarvitse ääneen sanoa että koko yhtälö on mahdoton.

Olo on ennen kaikkea helpottunut. Joissain asioissa minun ei tarvitse enää piiskata itseäni. Toisissa asioissa tiedostan oman vertaamiseni muihin mutta muilla alueilla on vielä työstettävää. Aina ei tarvitse olla paras, riittää kun tekee parhaansa. Kaikille se ei riitä mutta ne ihmiset eivät halua sinun parastasi. Sellaiset ihmiset eivät ansaitse huomiotasi. Suurin osa saavutuksista mitkä eivät ole omiani eivät pohjimmiltaan merkitse minulle mitään - ne ovat vaan keinoja tuntea itsensä hyväksytyksi.

Välillä tunnen olevani näyttelykoira - sillä erotuksella ettei ihmisille jaeta menestyksestä pokaaleja.

 

Miksi ihmisellä on niin kova tarve olla paras? Miksei keskinkertainen riitä?