Joskus elämä tuntuu raskaammalta kuin mitä jaksaisi kantaa. Joskus joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä joita ei ikinä olisi halunnut kohdata. Silloin se lapsenomainen usko elämään ja siihen että kaikki päättyy vielä hyvin horjuu. Sitä miettii mikä tarkoitus sillä kaikella on keksimättä vastausta. Osa sanoo että ainoastaan kohtaamalla raskaita asioita oppii arvostamaan elämää, toiset taas väittävät sen kasvattavan ihmistä ja kolmannet uskovat sen olevan rangaistus jostain tekemästään. Itsestäänselvää on ainoastaan se seikka ettei sitä kaikkea olisi halunnut kohdata.

Kerroin jotain muuttuneen, minun muuttuneen. Niin myös asenteeni elämään. Olen hiljalleen oppinut luottamaan elämään. Luottamaan siihen että varalleni on varattu vielä paljon kaunista. Luottamaan siihen ettei mitään pahaa tapahdu vaikken pidäkään ohjaksista kiinni. Minä olen päästänyt ohjaksista irti ja haluan nähdä mitä elämä on varalleni keksinyt. Minä en vastusta vaan minä seuraan. Minä en usko kohtaloon mutta minä uskon alitajunnan voimaan ja sydämen ääneen.

Kai se tarkoittaa sitäkin etten minä etsi ketään. Luotan siihen että ihmisiä tulee vastaan vaikkei niitä suoranaisesti haekaan. Saatan olla vielä ensi vuonnakin yksin tai sitten ensilumien aikaan jo nukkumassa turvallisessa sylissä. Ehkä tapaan jonkun jo huomenna, kuka sen tietää.

Juuri nyt tuntuu siltä ettei minulla enää ole paljoakaan sanottavaa yksinolosta. Tuntuu siltä että tämä elämänvaihe alkaa olla pikkuhiljaa takanapäin ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hassu sisäinen varmuus siitä että on aika päästää menneistä irti. 

Olen miettinyt mitä tälle blogille tapahtuu mikäli minä rakastun. Sisältö muuttuisi mutta kirjoitustyyli varmaankin ei. Tämä blogi säilyy koska haluan sen säilyvän. Niin arvokas tästä on minulle tullut. Kuka tietää, ehkä aiheita olisi jopa enemmän kuin ennen? Ehkäpä se olisi se piriste mitä ajoittain tunnen tarvitsevani.