VIime aikoina ei ole tuntunut olevan paljoakaan sanottavaa - jutun juurta ei kertakaikkiaan vaan tunnu löytyvän. On vaikeaa tarinoida mitään erityisempää kun päällimmäisenä on mikäpä muu kuin ystävämme ahdistus. Taaksepäin blogin postauksia lukiessa huomaakin että herra pikaromanssin parisuhdeuutisen jälkeen mieli on ollut jokseenkin mustana. Tuntuu että se oma arvo on kadonnut ja yhtäkkiä onkin arvoton - toissijainen. Ei minkään arvoinen, hylätty riepu jota kukaan ei vaikuta huolivan. Vaikka tiedän että minä olen arvokas, merkittävä, hieno ja lämmin ihminen kun minuun tutustuu, minusta ei tunnu siltä. 

Jostain syystä olen aina määritellyt ihmisiä parisuhdestatuksen perusteella. Ihmiset jotka seurustelevat ovat eliittiluokkaa, kun taas pitkäaikaissinkuissa on jotain vialla tai jotain selvittämättömiä ongelmia. Niin kauan kuin olen sinkku, tunnen minussa olevan jotain vikana. Talvella oli helpompaa koska tuoreen suhteen jäljiltä on ainoastaan tervepäistä olla sinkku - nyt kun aikaa on kulunut alkaa jo itsekin ihmetellä mikä itsessä on vikana. Miksi minä en kelpaa? Miksi minuun ei tutustuta?

Ainakin olen jo ymmärtänyt sen että se on niin paljon itsestäni kiinni. Olen sosiaalinen, nätti, mukava, hauska ja fiksu ihminen. Olen avarakatseinen, rakastan elämässä eniten niitä pieniä hetkiä kun voi vaan olla, viihdyn luonnossa enkä hienostele. Tulen toimeen kaikkien kanssa, olen avulias, olen empaattinen ja ymmärrän ettei kaikki aina mene niin kuin pitäisi. Rakastan hellyyttä, viihdyn kainalossa, nautin seksistä paljon ja kunniotan poikaystäviäni suuresti. Miksi minä siis olen sinkku? 

Ei tämä kevät täysin ilman sutinoita ole mennyt. Tässä välissä, ei niin kauaa aikaa sitten, tapasin pojan jonka kanssa oli uskomattoman helppo olla. Pienenpieni yhden päivän tarina joka kaatui välimatkaan joka tuntui kummallekin liialta. Siitä jäi haikea ja surullinen olo. 

Pelkään jääväni tätä menoa yksin. Pelkään niin järjettömän paljon.