Kuten olen monesti jo maininnut, en tunne ansaitsevani suhteessa hyvää. Vaikka sinälläni tiedän että olen, tiedän olevani hyvä tyyppi ja vallan rakastettava, en siltikään tunne sitä olevani. Se tunne tekee paljon ja miten kukaan voisikaan minua rakastaa kun en sitä itse tunne ansaitsevani? Se tunne arvottomuudesta antaa minun kohdeltavan kuinka huonosti tahansa, ja vastaavasti hyvä kohtelu saa minut epäileväksi - mikä tuossakin on vikana, onkohan tuo läheisriippuvainen, ihme stalkkeri - kaikkia negatiivisia puolia miksi normaali, hyvä kohtelu ei ansaitse tulla kutsutuksi. Samoin välittämistä ja hellyyttä osottavat teot kuten ohimennen hipaisu, halaus tai vaikkapa pusu poskelle pistää ärsyttämään - miksi tuo toinen tulee noin lähelle, minä tarvitsen tilaa. Kaikki keinoja millä yrittää suojella itseä ettei sattuisi. Minä pistän vastaan kun minua yritetään rakastaa, vaikka sitä rakkautta minä eniten tarvitsen.

Onnekseni (?) en ole tilanteessa jossa taas kerran sössisin omat asiani olemalla liian epäluuloinen, vaan tällä kertaa ainoastaan ajattelen jo menneitä suhteita ja mikä meni pieleen. Joka ikisessä suhteentyngässä olen tehnyt samaa - vetäytynyt henkisesti, kääntänyt hyvän kohtelun joksikin negatiiviseksi ja sitoutunut suhteeseen vähemmän kuin toinen osapuoli. Minä vaan en halua enää mokata, tehdä samoja virheitä uudestaan.

Viime päivinä olen tullut ajatelleeksi millaisen kuvan annan itsestäni - nimenomaan tunnekylmän. Annan vaikutelman etten tarvitse hellyyttä, en rakkautta, en läheisyyttä. Minä pärjään itse ja tarvitsen miehen vain seksileluksi - ja sellaisia olenkin vetänyt puoleeni. Miehiä jotka ovat halunneet seksileluksi käteni paikalle ja minun kiinnostuttua enemmän he häipyvät. Nykyään yritän muistaa näyttää että minäkin olen herkkä, että minäkin olen hellä ja tarvitsen läheisyyttä. En tiedä kantaako se hedelmää, mutta ainakin annan itsestäni todenmukaisemman kuvan.

Minä en ehkä ole valmis, mutta minä olen ainakin matkalla.