Kankeista treffeistä viisastuneena päästin suustani lupauksen joka alun vitsin jälkeen tuntui niinkin hyvältä idealta että sen saattoi antaa. Lupasin nimittäin ääneen etten mene millekään treffeille, tai erehdyttävästi treffejä muistuttaville, lähimpään puoleen vuoteen.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Sitä etten mene puolituntemattomien ihmisten kanssa kahville saatika elokuviin ellei se tunnu täysin luonnolliselta. Jatkossa tutustun ihmisiin siltä pohjalta että kaikki ovat ystäviä kunnes toisin todistetaan. En jaksa enää murehtia miltä kuuluisi näyttää, miten käyttäytyä tai mitä viestiä kun toisen tunteista ei vielä ole varmuutta. Koko ajatuksessa ei tunnu olevan mitään järkeä kun asiat kuitenkin menevät omalla painollaan. Tunteita ei tarvitse vauhdittaa, ne tulevat kyllä ajan kanssa esille. Ja sitä parempi, mitä hitaammin. Festina lente sanoivat roomalaiset ja oikeassa olivat.

Minä en tee tätä muiden takia. Minä teen tämän itselleni. 

Minä tarvitsen omaa aikaa - aikaa joka kuuluu vain minulle ja jossa minä itse saan päättää kenet haluan elämääni päästää. Minä en jaksa enää olla kohtelias ja mennä kahville kaikkien kanssa jotka sitä pyytävät. Minun pitää oppia kuuntelemaan itseäni ja sitä kenet minä haluan tavata. Kiltteydelläkin on rajansa.

Minä opin vielä.