Minä tein jotain mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni. Elin hetkessä, jätin järjen taka-alalle ja toimin vaistonvaraisesti. Mitään ei tapahtunut mutta lähellä oli.

Se pysäytti. Olenko minä todella niin epätoivonen että olen valmis riskeeraamaan ystävyyssuhteeni miehen takia ? Miehen jonka kanssa en näe tulevaisuutta ja jonka elämänkatsomus eroaa omastani.

Kotimatka oli hiljainen.  Missä vaiheessa minä päätin että tärkeintä maailmassa olisi seurustella ? Miksi minä en tunne kelpaavani ennen kuin olen yksikön sijaan monikko ? Miksi yksinolo on niin pelottavaa ?

Minä ymmärsin että toisen ihmisen tapaamisen sijaan minun pitää keskittyä nauttimaan omasta seurastani. Minä en voi tapailla miehiä liukuhihnalta ja unohtaa itseäni. Viime aikoina kiinnostavia miehiä on ollut liikaa ja siinä alkaa olla jo naurettavia piirteitä.

Vakaasta päätöksestä huolimatta huomasin ajattelevani yhtä pinnan alla kytevää kiinnostusta ja ajan olevan hiljalleen kypsä tutustumiseen. Naurahdin itselleni. Päätös ei auta muuttamaan ajattelumalleja. Pinttyneitä tapoja on vaikea muuttaa. 

Sisäinen kontrollihirmuni on nostanut päätään. Minä haluan hallita omaa elämääni niin paljon, että jopa ihmissuhteissa haluan päättää missä mennään. Minä en anna toiselle tilaa sanella omaa tahtiaan koska minä pelkään satuttavani itseni. Minä en luota siihen että joku voisi haluta minulle hyvää. Uskon että sellaisia ihmisiä on olemassa, mutta minä en uskalla ottaa selvää kuka on sen luottamuksen arvoinen.

Minä voin olla ystävällinen ja flirttailla ilman että tarkoitan mitään syvempää. Minun ei tarvitse tutustua ellen minä itse halua. Minulla ei ole mitään pelättävää niin kauan kun muistan ettei minun ole pakko tehdä asioita mitä en halua.

Minä olen liian arvokas satutettavaksi.