Ei mene kovin vahvoilla tunnetasolla juuri nyt. Ahdistaa, itkettää ja suruttaa. Tuntuu että kaikki suunnitelmat menevät mönkään ja kenestään ei saa elämässä tukea. Miksi silloin kun toista eniten tarvitsisi ei ketään ole tarjolla? Vaikka eihän se niin mene; ei ketään voi käskeä tulemaan lähelle. Joskus toivoisi että voisi.

Liian pitkä aika on kulunut kosketuksesta. Liian pitkä aika siitä kun on nukkunut turvallisen yön toisen kainalossa. Epävarmuus peittää mielen ja vanha ajatus mikä minussa on vikana vyöryy päälle. Mieli on yhtä synkkä kuin ulkona vallitseva pimeys.

Syksy on tarpeeksi raskas ilmankin yksinäisyyttä ja hellyydenkipeyttä. Vastoinkäymiset jaksaisi paremmin kun olisi joku joka kannustaisi että kyllä se kaikki kulta hyvin menee. Joku joka ottaisi syliin kun kyyneleet valuvat kasvoille. Mutta ketään ei ole ja nyt tuntuu ettei ketään myöskään tule.

Sanokaa minua kiittämättömäksi mutta milloin on minun vuoroni? Milloin minä saan osani siitä avusta jota niin kernaasti muille annan?

Ennen kaikkea: Milloin tähän tottuu?