Tasan vuosi sitten kävelin lumimyrskyssä hiljaista merenrantapolkua ja mietin miten minä siihen tilanteeseen jouduin. Sisältä niin rikki, sydän särkyneenä toistamiseen, kyyneleet poskia pitkin valuen. Tänään kävelin lumimyrskyssä ja se hetki tuli niin elävästi mieleen. Miten yli kolmesataa päivää on kulunut mutta olo on yhtä hauras edelleenkin. Olen sama ihminen, en ihan yhtä rikki mutta herkkä ja yksinäinen silti.

Päivästä toiseen minä näytän iloista naamaa maailmalle. Päivästä toiseen kerron mitä hauskaa olen elänyt, nähnyt, kokenut, tuntenut. Samaan aikaan sisällä myllää sotkuinen kerä yksinäisyyttä, hylätyksi tulemisen surua, pelkoa, läheisyydenkaipuuta, ahdistuneisuutta ja miellyttämisenhalua. Surullinen pieni ihmisraunio iloisissa kuorissa. Minä en edes osaa sanoa miksi minä sitä teen. Kai minä pelkään.

Pelko siitä ettei minua hyväksytä jos kerron mitä olen kohdannut. Pelko siitä että minua syytetään aiheuttaneeni ongelmani itse. Pelko siitä että minua pidetään holtittomana ja kyvyttömänä hallitsemaan omaa elämääni. Epärakastettava ihminen joka aiheuttaa toisille taakan jota kukaan ei jaksa kantaa. Uskomus siitä että jään yksin jos vieritän ongelmiani muille. Ongelmat ovat kuin lumipallo - vapauttamalla yhden ne kasvavat.

Samaan aikaan minä toivon niin kovasti että joku tulisi ja näkisi minun naamioni taakse. Ymmärtäisi kuka minä todella olen ilman että näytän siitä vihjettäkään ulkomaailmalle. Vain ne jotka itse kokevat samaa osaavat lukea vihjeitä. Muille olen ahkera pieni hassuttelija.

Enää en ole niin naiivi että uskoisin että joku osaisi sitä naamiota omatoimisesti rajoittaa. Kuka sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse? 

Se ei silti estä kaipaamasta. Kaipaamasta ihmistä jolla on aikaa kuunnella. Aikaa nähdä ja tutustua minuun. Kaipaan ihmistä jossa on syvyyttä. Luonnetta joka on yhtä epätavallinen kuin omani. Luonnetta joka on muutakin kuin mitä päällepäin näkyy. Vuorovaikutteista suhdetta jossa kehitys on molemminpuolista.

Sellaisia ihmisiä on vaikeaa löytää tästä maailmasta. Niitä ihmisiä ei kasva puissa. Vaikka minä tutustun ja tutustun, niitä tulee harvoin vastaan ja yhä harvempi on valmis käsittelemään niitä ongelmia. En ole tavannut vielä yhtään sellaista ihmistä.

Minua ja eksää yhdisti vaikea lapsuus ja elämä joka on ajoittain ollut hyvinkin kivinen. Tapamme käsitellä elämää oli hyvin yhtenäinen. Meitä yhdisti kyky osata lukea toista. Sitä minä kaipaan.

Elämä osaa yllättää kovastikin. Se vaan ei ole yllättänyt minua positiivisesti pitkään, pitkään aikaan.