Pari viikkoa sitten vannoin kovasti etten missään nimessä halua treffeille lähiaikoina. Kummasti siinä meni se kuukausi ja tuli mieleen josko sittenkin jossain vaiheessa ja nyt viimepäivinä olen löytänyt itseni peräti suunnittelemasta mitä laittaa treffeille päälle ja mitä ne eri vaihtoehdot kertovat minusta. Treffejä ei kuitenkaan toistaiseksi ole tiedossa mutta eiköhän näin vakaasta päätöksestä niitäkin ennemmin tai myöhemmin seuraa :D

Kuka väitti ettei unelmia saisi olla? Se on tavoite, haluan turvallisen suhteen, en hinnalla millä hyvänsä, en millään tietyllä aikavälillä - mutta haluan sen, joskus. Koska minä ansaitsen sen.

Satuin yhtenä päivänä olemaan tekemisissä todella komean miehen kanssa. Se oli hämmentävää koska se komea mies oli vielä mukavakin - mukava, minulle? Minun sisäinen epävarma teinini ei ole tottunut siihen että joku niin hyvännäköinen voisi edes alentua katsomaan minuun. Minun sisäinen epävarmuuteni on monta vuotta elänyt siinä uskossa ettei kukaan pitkällä tikullakaan haluaisi minuun koskea, mutta se epävarmuus on vihdoin horjutettu. Tuntuu se oudolta edelleen mutta sivuutan ne ajatukset ja tyydyn vain nauttimaan tilanteesta täysin rinnoin.

Siitä lähti ajatus kiertämään - olen aina elänyt uskossa etten ikinä voisi seurustella hyvännäköisen miehen kanssa (siis karismaattinen tottakai pitää olla koska ilman seksuaalista vetovoimaa on vähän hankala suhdettakaan pitää, mutta siis karismaa voi olla varsin yleisesti mitättömälläkin miehellä) mutta tätänykyä on pakko hyväksyä että se on kummallinen ajatus. Kuinka monta ihmistä olen tyrmännyt sen takia että olen luullut olevani aivan liian ruma heille? Kuinka monta ihmistä olen alitajuisesti hylännyt ja kieltäytynyt näkemästä kontaktinottoja, koska olen luullut olevani aivan liian arvoton sellaisille ihmisille? Ei luonne katso ulkonäköä.

Joskus tälläiset tuntemattomat, satunnaiset hetken kohtaamiset voivat herättää ajatuksia - ilmankin mitään nimien tai numeroiden vaihtoa. Olen kiitollinen sille miehelle jonka kanssa ohimennen tuli juteltua siitä että hän palautti itsetuntoni.

Muutenkin tuntuu ettei ulkonäköni vastaa luonnettani. Olen luonteeltani maanläheinen, pohtiva ja pohjimmiltani rauhallinen. Seurassa olen helposti spontaani ja puhelias, hetkessä elävä iloinen henkilö. Miten ulkonäköni voi heijastaa kumpaakin puolta minusta? 

Joskus tuntuu että vedän puoleeni vääränlaisia ihmisiä. Ehkä ulkokuoreni antaa erilaisen vaikutelman kuin mitä sisimmässäni tunnen olevani? Tuntuu vaan niin hoopolta kun ei ulkonäköä voi muuttaa sitä varten kun rakastan omaa tyyliäni. Sisimpäni ja ulkoiseni eivät vaan jostain syystä kulje käsi kädessä.

Joskus tuntuu että vedän puoleeni huonoitsetuntoisia miehiä. Minun itsetuntoni ei ole kaikissa asioissa hyvä, mutta tiedän omana itsenä olemisen tärkeimmäksi piirteeksi mitä ihmisessä on enkä häpeile itseäni. En häpeile mielipiteitäni, elämääni, virheitäni tai ulkonäköäni. En ole aina ollut fiksu ja olen tehnyt todella typeriäkin ratkaisuja, mutta häpeä ei muuta niistä mitään. Joskus tuntuu että se on liikaa epävarmoille miehille. Mistä niitä hyväitsetuntoisia miehiä edes löytää? Tuntuu liikaa vaaditulta tavata hyväitsetuntoinen mies joka ei käytä sitä hyväkseen (mitään häntäheikkejä ei täällä hyvällä katsota). Vaikea dilemma.

Kai itsetuntokin kohentuu ajan kanssa. Kaiketi kaikki ovat alussa epävarmoja. Silti minä en halua tuntea olevani katujyrä vaan pidän miehistä jotka pitävät puoliansa. Joskus sekin tuntuu liialta vaatimukselta.

Hoh hoh.