Hei rakkaat, vähemmän rakkaat ja muut tylsyyksissä lukijat. Minä avaudun pienissä viinitunnelmissa koska minusta tuntuu siltä. Huomatkaa etten minä kannusta viinin litkimiseen, alkoholismi on pahasta, mutta viini on joskus hyvää. Minä olen ehkä juonut sitä lasillisen liikaa... :D

Välillä minua harmittaa kun kirjoitan niin harvoin. Tuntuu ettei minulla kertakaikkiaan ole kirjoitettavaa.

Oikeastaan minä valehtelen. Kyllä minulla on paljonkin kirjoitettavaa. Se vaan ei ole painokelvollista saatika uutta.

Minä nimittäin rakastan itkeä itsesäälissä. Minä vellon koska minä en enää tiedä mitä tehdä. Tai oikeastaan en enää, enhän minä ole ikinä tiennyt. Olen ihan ulapalla kaiken suhteen.

Minun elämäni on mennyt niin uusiksi vuoden sisään. Sen ajan mitä olen luullut käyttäväni hyödyksi opiskellen, on mennyt sairastellen. Minun elämäntilanteeni on jotain niin muuta kuin mitä minä oletin syksyllä sille jääden.

Oletettavasti se on muuttanut minun ajatusmaailmaani huomattavasti. Sattuneista syistä johtuen, kuten kesäisestä muutosta, minun tuttavapiirini on muuttunut siitä mitä se on aina ollut siihen mikä sopii minun tämänhetkiseen tilanteeseeni. Minä tunnen lähinnä miehiä. Minä olen ystävystynyt, kaverustunut ja viettänyt niin päiviä kuin viattomia öitäkin miesten kanssa. Minä saatan vallan hyvin lähteä syömään miehisen ystäväni kanssa ilman että siinä on mitään seksuaalista vivahdettakaan. Minä saatan nukahtaa ystäväni sohvalle ilman että näen siinä mitään omituista että se ystäväni on mies. Tämä on harvinaista, mutta myös harvinaisen rentoa.

Kyllä minä rakastan ja kaipaan edelleen. Minä tarvitsen syliä ja läheisyyttä ja leveätä selkää tuudittamaan minut uneen öisin. Minä en vaan jaksa enää ruikuttaa. Minusta tuntuu etten ole muuta koko elämässäni tehnyt.

Niin moni on sanonut että minun pitäisi rohkaistua. Niin, kyllähän minun pitäisi. Ehkä minä vielä joskus rohkaistun. Mutta nyt minusta tuntuu hyvältä olla vain ystävä niin monen erityylisen miehen kanssa ilman että minun täytyy miettiä mitään sen enempää. Mitä hän ajattelee, mitä hän tuumii siitä että lounastan Mikon enkä Kaarinan luona. Minä saatan jopa vihjailla Mikolle ilman että minä petän kenenkään luottamusta. Minä saatan elää juuri sellaista elämää kuin minä haluan.

En minä edelleenkään sinkkuna viihdy. Minusta tämä on suoraan sanottuna todella inhottavaa koska minä en viihdy yksin. Mutta juuri nyt minun on totuttava tilanteeseen, ja tilanne on tämä että minä olen sinkku. Johtui se sitten siitä että ulkonäöllinen itsetuntoni on vallan surkea (minusta tuntuu että näytän maailman rumimmalta matruunalta mitä maailmasta löytyy) tai etten enää usein uusiin ihmisiin tule enää tutustuneeksi. Silti toivo elää, koska se ja lemmikkini on ainoa mitä minulla on. Toivo siitä että huominen on parempi ja se parempi hetki tulee vielä jokin päivä.

Sen on pakko tulla.