Olen monesti ajatellut että odotukseni miehestä vat ihan realistisia. Ette uskokaan miten ahdistavaa on joutua hyväksymään ettei sitä täydellistä miestä olekaan olemassa. Että jokaisessa on jotain virheitä ja piirteitä mistä ei pidä. Että jokainen osaa olla epäeroottinen ja tuoda vastenmielisiltäkin tuntuvia piirteitä esiin. Tärkeätä on se millainen kokonaisuus ihminen on. Tuoko toinen hymyn huulille ja ilahduttaa päivää vai tuleeko suurimman osan ajasta vain riideltyä ja oltua pahalla tuulella. Kaikki eivät sovi toisilleen ja osa tuo toisistaan huonoja puolia esiin. Se on surullista, mutta joillekin väistämätöntä.

Omituista kyllä, kaiken sen ajan kun olen odottanut jonkun toisen herättävän minussa rakkaudentunteita, onkin ongelma ollut minussa itsessä. Rakkaus lähtee siitä että hyväksyy oman vajavaisuutensa. En ole uskonut olevani rakkauden arvoinen. (Tästä olenkin puhunut aiemmin)

Nyt kun tiedän sisimmässäni olevani hyvä ja rakastettava omana itsenäni, heräävät rakkaudentunteet ajoittain hyvinkin helposti. Huomaan monen ihmisen olevan kovin rakastettava vaikken voisi kuvitellakaan yhteistä elämää. 

Vielä on matkaa kuljettavana siihen että hyväksyisin suhteen epätäydellisen miehen kanssa, mutta matka on jo puolivälissä. Minä olen oppinut jo paljon.