Kesä on nyt aluillaan ja ilma on vaihdellut ihan henkeäsalpaavan upeasta hieman pilviseen ja sateiseen Lontoon-säähän. Kesällä on aikaa toteuttaa kaikkea talven yli muhinutta suunnitelmaa ja koneella hengailu vaihtuu ulkoilma-nautiskeluksi. Nyt olen täällä taas mutta aika näyttää kuinka kauan :) Väkisin en mitään halua kirjoittaa eikä pelkästään jaadendaadenia siitä kenen kanssa ehkä on tullut flirttailtua tai heräsikö joku sunnuntai väärän ihmisen luota. Minä haluan pohtia, analysoida ja oppia teoistani - en rehvastella, syyllistellä tai katua.
 

Olen nyt monta iltaa pohtinut ilmiötä nimeltä pelimiehet ja -naiset. Mikä tekee ihmisestä pelimiehen? Stereotypia tuntuu olevan että pelimies on aikaisemmissa suhteissa loukkaantunut ihmisraunio joka kostaa menneet suhteensa tuleville ihmisille. Joidenkin mielestä pelimiehet tekevät sitä pönkittääkseen huonoa itsetuntoaan ja keräävät ainoastaan sulkia hattuun. Jotkut vain kertakaikkiaan nauttivat seksistä ja siitä uutuudenhuumasta niin paljon että hyppäävät jatkuvalla syötöllä uusien ihmisten kanssa vällyjen väliin.

Mielenkiintoinen pohdinta on miettiä mitä väärää tässä toimintatavassa on? Niin kauan kuin kaikki osapuolet tietävät missä mennään, niin ei mitään. Mitä jos toinen osapuoli onkin mukana ainoastaan hengaillaan-asenteella ilman tietoakaan siitä haluaako viettää tulevaisuutta yhdessä? Onko se väärin? Voiko sitä koskaan tietää etukäteen että "tää oli nyt tässä, olet elämäni valo" ? Onko ainoa oikea asenne tapailuun se että liikutaan vakavalla mielellä, vai riittääkö syyksi se että viihtyy toisen seurassa ? Oikeaa vastausta ei ole. Vastaus löytyy jokaisen omasta moraalista ja tunnemaailmasta ja joskus niiden yhteensovittaminen on vaikeaa. Niin myös minulla.
 

Olen toistuvasti kuullut olevani pelinainen. Minä kuulemma vaihdan miehiä kuin sukkia enkä tyydy kehenkään. Aiemmin olen kohauttanut olkapäitäni ja naurahtanut että minäkö, yksinäinen ihminen ja aiemmissa suhteissa haavoittunut olen pelinainen? Miten se on mahdollista?

Tänä kesänä olen alkanut ymmärtää siinä piilevän pienen totuuden. Minä en käytä ihmisiä mutta eihän sitä voi kieltääkään että olen totisesti tapaillut ihmisiä enemmän kuin todella moni muu. Sitoutunut olen lyhyemmän aikaa kuin melkein yksikään ikäiseni naisihminen. Pieniä illanpiristyksiä suudelmineen on menneisyydessä ollut enemmän kuin meinaan muistaakaan. Minulle seksi on ollut joskus pelkkää seksiä ja samaan aikaan puhun siitä miten seksi merkitsee minulle jotakin. Miten irvokasta.

Mitä jos minä etsin jotain mitä ei ole olemassa? Mitä jos se Disney-tasoinen prinssi jonka näen kuvitelmissani onkin samalla tavoin satuhenkilö kuin ne esikuvat joita olen pieneen mieleeni kerännyt? Mitä jos sellaista miestä ei ole tässä maailmassa olemassakaan ?

Se jos jokin on pelottava ajatus.