Puhuin jo blogin alkuaikoina yksinjäämisen pelosta. Tämä pelko on viime aikoina saanut aivan uuden merkityksen - pelkään sen kohtaamista suhteen aloittamisen jälkeen. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään että niin tai näin niin minäkin löydän itseni vielä jokin kaunis päivä parisuhteesta. Onnellisesta sellaisesta. Mitä sen sijaan en vielä ole ymmärtänyt, on että sellainen onni voi minullekin olla pysyvää.

Kuten olen kertonut olen kokenut olenut poikkeava, niinsanottu arjen Aku Ankka. Samoin pelkään että kun vihdoin saavutan jonain päivänä onnen, riistetään se minulta pois ennenkuin huomaankaan. Joko se toinen osapuoli kuolee tai jompikumpi sairastuu vakavasti. Onnihan ei missään nimessä voi kohdata minua pitkiksi ajoiksi...

Ehkä tämä on sen yksinjäämisen pelon uusi muoto. Ehkä tämäkin liittyy huonoon itsetuntoon, ja siihen etten koe olevani rakkauden arvoinen. Mitä se siltikään ei selitä on miksi minua ajoittain on kohdannut niin moni epäonni. Ehkä se epäonni kumpuaa minusta itsestäni ja heijastuu sitten ihmissuhteisiin, ken tietää. Tämä pelko, absurdia kyllä, estää minua tavoittelemasta onnea. Pelkään kahta kauheammin saavuttavani sen onnen, sen otettavan minulta pois ja minun satuttavan itseni pahemmin kuin koskaan aiemmin. Sitä tuskaa en saata edes kuvitellakaan jossa rakas puoliso kuolisi. En uskoisi selviäväni sellaisesta tilanteesta. En kertakaikkiaan usko.

Siksi minä mielummin olen jättänyt yrittämättä. 

Johdonmukaisuus on minusta kaukana.