Eiliseen postaukseen liittyen jäin miettimään tietämiäni suhteita ja mitä yhteistä niissä on ollut jotka voisivat vaikuttaa suhteen jatkuvuuteen. Yksi yhteinen piirre kaikilla oli pitkän tähtäimen ajattelu, sitoutuminen alusta alkaen ja hullunakin pidettävä heittäytyminen suhteeseen silläkin riskillä että kaikki menee pieleen. Kaikki piirteitä mitä minä en ole tehnyt.

Minä olen varovainen ja aina kuvannut itseäni sanoilla "olen varautunut uudessa seurassa". Minä olen pelännyt pettymistä, pakkeja ja sydänsuruja niin paljon että nuorempana turvauduin läheisesti haavekuviin. Tilanteisiin missä en joutunut asettamaan itseäni alttiiksi millekään, haaveissa olet aina voittaja. Saatoit luoda itsellesi haavekuvia ja jopa tietyllä lailla haavesuhteen jossa ajoittain jopa puhuin toiselle vaikeimmassa teini-iässä ja kuvittelin kuinka toinen nukkuu vieressä ja mitä tekisimme jos menisimme huomenna jnpp. Sitä kesti aikansa ja sillä pitikin pahimman yksinäisyyden loitolla. Iän myötä mielikuvitus harveni eikä se enää onnistunutkaan. Henkisten tarpeiden eli seuran lisäksi rupesi kaipaamaan myös fyysistä läheisyyttä, hellyyttä ja seksiä johon väkisinkin tarvitsi konkreettisen ihmisen. Ja niin sitä myös tuli rohkeammaksi myöhemmässä teini-iässä ja ihmiskontakteja tuli, joskaan ei yhtään kestävää.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa oikeasti kärsiväni tästä tilanteesta. Kärsiväni siitä että suhteeni ovat olleet lyhytkestoisia, pinnallisia ja arvaamattomia. Minulle epätyydyttäviä. Mielessä pyörii kysymys siitä kasvaako toisen ihmisen tarve iän myötä. Pärjäänkö minä yksin? Ei kyse ole siitä ettenkö uskoisi minun pystyvän vakavaan ihmissuhteeseen saatika uskoisi tapaavani ihmisen jonka kanssa toimii, päinvastoin, mutta se mahdollisuus ja riski on olemassa. Tietyllä lailla voisi sanoa panosten iän myötä kasvavan. Toisen ihmisen läheisyys ja elämän jakaminen toisen kanssa muuttuu yhä tärkeämmäksi.  Sitä alkaa tosissaan miettimään mitä on tehnyt väärin ja mitä voi tulevaisuudessa tehdä paremmin. Pohtimaan mitä samoja vääriä kaavoja on ihmissuhteissaan toistanut. Eikä kyse ole itsen ylenpalttisestä syyllistämisestä vaan siitä tosiasiasta että me itse voimme olennaisesti vaikuttaa omaan elämäämme. Sitä kutsutaan vastuun kantamiseksi omasta elämästä.

Yksi suurista virheistäni on ollut nimenomaan varovaisuus. Rohkeus heittäytyä uuden ihmisen kanssa suhteeseen ja tutustumiseen meni se sitten syteen tai saveen. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän takaoven avoinna, pakoreitin mahdollisen pettymyksen sattuessa. En ole ollut aidosti läsnä kun energiaa on kulunut enemmän epäröintiin ja toisen mahdollisten vilpillisten tarkoitusperien "paljastamiseksi" , kuin niinkään toisen ihmisen tutustumiseen.

Samaten yksi tärkeimmistä asioista mitä olen viime vuonna oppinut että varovaisuus ei suojaa kolhuilta. Päinvastoin epäröimällä ja jahkailemalla onnistuu helposti pilaamaan hyvänkin suhteenalun. Monia sanoja ei tarvitse edes ääneen sanoa vaan tietyt asiat aistii - kehonkielestä, puheesta, pienistä tauoista ennen kuin vastaa. Eikä kukaan halua sitoutua ihmiseen joka vaikuttaa siltä että saattaa lopettaa suhteen minä hetkenä tahansa. Harva haluaa tahallaan itseään satuttaa jahkailijan kanssa elämiseen kun maailma on pullollaan ihmisiä jotka todella haluavat sitoutua. 
 

Minä en halua enää pelätä. Minä haluan elää!