Miten yksinolo voikaan olla niiiiiin suunnattomaan vaikeaa välillä? Juuri nyt kaikki miehet tympivät ja tekisi mieli lähettää kaikki maanpäälliset miehet ulkoavaruuteen lähiviikoiksi, mutta sänky kaipaa silti lämmittäjäänsä (ja nyt en meinaa seksuaalisessa mielessä vaan enemmänkin nukkukaverimielessä). Yksi kappale unikavereita minulle, kiitos! 

On siinäkin tyyli että sinkkuna sitä kaipaa läheisyyttä, ja suhteessa sitä tuntee saavansa joskus liikaakin. Vaikka toisen kainalossa on ihana olla sitä kaipaa silti ulkomaailmaa ja miettii kaikkea kivaa mitä voi tehdä sitten kun saa olla taas yksin kotona. Miksi sitä aikaa ei tule arvostettua sillonkuin tosiaan on sinkkuna?

Välillä tuntuu että tämä läheisriippuvuus on sitä laatua ettei tästä ikinä parannuta. Juuri nyt tunnen tulleeni umpikujaan jossa oikeaa ratkaisua tilanteeseen ei ole - ainoa vaihtoehto tuntuu olevan kumppani. Jostain syystä se tuntuu ratkaisulta kaikkiin ongelmiin vaikka sitä järjellä tietääkin ettei se niin ole.

Meiltä läheisriippuvaisilta pitäisi evätä parisuhteet niin kauan kunnes olemme oppineet elämään yksin.