Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin huomaan sen teini-iän ihmissuhdekokeilun puutteen jättäneen jälkensä. Välillä minusta tuntuu että olen täysin ulapalla miesten ja ihmisten suhteen ylipäätänsä. On vaikea arvioida omaa käytöstään objektiivisesti ja pyrkiä kultaisen sääntöön jossa kohtelee muita samoin kuin haluisi itseään kohdeltavan. Monesti se mitä minä haluaisin ei mene yksiin sen kanssa mitä muut haluavat.

Miten esimerkiksi kiinnostavaa miestä lähestytään? Suurin osa neuvoista tuntuu olevan hymyilyä, katsekontaktia ja pientä höpinää jolla loppujenlopuksi ei kuulemma edes ole pahemmin väliä kunhan sanoo jotain. Miettii vaikkapa erästäkin ihastusta - juu, hymyilty on, katseltu on puolin ja toisin. Mutta mikään ei vaan etene. Pientä juttelua ohimennen on tehty, muttei mitään sen ihmeellisempää. Toisessa taas on heitetty ilmoille avoin sopimus että tehdään jotakin, mutta sitä jotain ei sitten ikinä tehdäkään. Usein nämä ihmiset on myös ihmisiä joita näkee myös jatkossa, eikä mikään humalainen poskisuukottelu todellakaan sovi kuvioihin.

Jotain kertoo se että suurin osa säädöistäni on joko netin tai baarielämän peruja. Harvassa ovat ne johon olen selvinpäin ja kasvotusten tutustunut.

Tiedän niin hyvin että teen asioista vaikeampia kuin ne ovat. Silti ne vaan tuntuvat niin vaikeilta ...