Kuulin kerran kahdenkympin puolivälissä olevan miehen toteavan lauseen, joka pisti miettimään. " Mä en ainakaan käyttäydy erilailla tai laittaudu treffeille mitään kummempaa tai mieti miten oon, kuhan oon oma itteni. Mitä turhia feikata ku se oma persoona tulee kuitenki ennemmi tai myöhemmin esille nii miksi huijata sitä toista?" Eka ajattelin et vitsit miten röyhkeä tyyppi, ärsyttävä. Mut tarkemmin ajatellen tossa lausahduksessa piilee pirunmoinen viisaus - olla oma itsensä. Kuinka monesti sitä onkaan treffeille mennessä laittautunut ihan tip-top -kuntoon ja ollut ihan hermosta jäykkänä tietämättä ollenkaan mitä sanoa jollon niistä treffeistä sit on tullut joko jäykät tai ihan mukavat mutta kuitenkin jotenkin ei-niin-kolahtavat ? Jokatapauksessa ei ollenkaan oman näköiset. Se toinen tyyppi on tuntunut ihan vieraalta eikä ole itse voinut harkitakaan tapailevan sitä sen kummemmin, tai joissakin tapauksissa on tapaillut hetken mutta todennut ettei tää nyt ihan toimi. Miten ne voisivatkaan tuntua oikeilta jos ei ole täysin oma itsensä?

Ajatuskin siitä että voisi treffeillä olla täysin, 100% oma itsensä ja sanoa mitä tekee mieli sanoa tuntuu niin rennolta. Voisi oikeasti olla rento ja keskittyä siihen että tutustuu kuka se toinen ihminen on sen sijaan että keskittyy miten itse sanoo, istuu, käyttäytyy, näyttää. Se että on oma itsensä niinkuin loppuelämänsä ajatteli olla ei ole röyhkeyttä vaan päinvastoin viisautta. Mitä sitä turhia "haaskata" toisen aikaa kun voi heti samantien näyttää kuka on ja missä seisoo? Voi huomata heti onko sitä paljonpuhuttua kemiaa vai eikö ole. Paljon todennäkösemmin muutenkin sillon kolahtaa jos aidosti on oma itsensä - vain ollessa aito ja rehellinen voi kokea todellista läheisyyttä. (viisaus jonka luin yksi päivä jostakin kirjasta)

Tää pisti oikeasti miettimään omaakin käytöstä treffeillä, tapaillessa ja uusiin ihmisiin tutustuessa - kuinka usein itsekin on peittelenkään sitä omaa persoonaa sillä nojalla ettei se toinen välttämättä pidä susta? Well heres a newsflash: ei se välttämättä tykkää kuitenkaan. Kaikkien kemiat ei vaan kohtaa eikä tarvitsekaan kohdata. Kaikkia ei voi miellyttää vaikka kuinka haluaisi. Miksei siis olla oma ihana itsensä kun siihen on mahdollisuus? Olla oikeasti rento ja läsnä jossain uudessa tilanteessa?

Kuinka usein sitä onkaan pidätellyt itseänsä koska on ajatellut että se toinen pitää sua omituisena tai että naisen pitää olla hillitty ? Monta. Samaa on tullut tehtyä tapaillessa ja jopa seurustellessa - jättänyt sen oman elämän mitä sinkkuna ennen sitä eli sikseen, jotta voisi viettää enemmän aikaa sen miehen kanssa. Jos loppuelämän ajatteli sen ihmisen kanssa viettää niin eikö se olisi loogista olla oma itsensä ja puuhastella tapaillessakin sitä samaa mitä ennen puuhasteli jos sen suhteen haluaa toimimaan ? Olisi.

Tietyllä lailla semmonen oman persoonan piilottelu tuntuu jopa huijaukselta toista kohtaan. Se teeskenteleminen on valehtelemista sekä toiselle että itselle. Miksi siis sitä tehdä ? Pelostakin pääsee parhaiten yli sen pelottavan asian tekemällä.

 

 

Ystävänpäivän kunniaksi siis hokekaamme yhdessä:

 

Olen ihana tällaisena !