Edelliseen postaukseen viitaten "Minä olen miettinyt että ehkä minä ihastun aivan vääränlaisiin ihmisiin. Sellaisiin ihmisiin jotka kyllä ovat varsin hyviä kumppaneita jollekin muulle kuin minulle."

Mitä jos minä en ihastukaan vääränlaisiin ihmisiin vaan vääränlaiset ihmiset ihastuvat minuun? Mitä jos ongelma piileekin siinä että minä annan itsestäni erilaisen kuvan kuin "sisimmässäni" olen?

Ehkä muut näkevät minut erilaisena kuin mitä minä olen. Tai itseasiassa, minä tiedän että muut näkevät minut erilaisena - olen useampaan otteeseen saanut kuulla minusta hehkuvia mitä kummallisimpia käsityksiä jotka eivät perustu siihen mitä olen, vaan siihen mitä olen joskus teinivuosinani ollut. Koska olen silloin elänyt jokseenkin railakasta elämää ja monet tuttavat pitävät niiden tarinoiden kertomista varsin ratkiriemukkaina on ihmisille jäänyt käsitys että olen edelleenkin sellainen. Bilehirmu.

Naurattaisi ellei se ärsyttäisi niin kovin. Kauempana ei todellisuudesta voisi olla kun nytkin löhöilen kotonani nallepyjamahousuissa ja topissa kirjoitellen varsin analyyttista blogikirjoitusta. Miten ihmisten oletukset voivat mennä niin kovin pieleen? Miten tuollaisia vääristyneitä käsityksiä voi edes korjata? 

"Hei muuten, olen aikuisten oikeasti erittäin rauhallinen ihminen" ei nyt ihan vakuuta.

Ehkä sitä vain pitää antaa ajan kulua ja katsoa mitä tapahtuu. Ihmiset voisivat joskus oppia ymmärtämään ettei eloisa luonne tarkoita sitä että tekisi mieli jatkuvasti olla suunapäänä. Päinvastoin, sitä energiaa riittää muille antaa nimenomaan siksi että saa olla niin paljon omassa rauhassa, hiljaisuudessa. Ei sitä muuten jaksaisi.

Lainaten itseäni: joskus tämä kaikki on niin kamalan turhauttavaa. Näinä päivinä liiankin usein.