Välillä tuntuu että yhteiskunta on kehittynyt nopeammin kuin minä. Ihmisistä on tullut kylmiä, itsekeskeisiä ja kärsimättömiä. Kaiken pitäisi tapahtua nopeasti eikä aikaa jäädä odottamaan oikeastaan ole. Tämä koskee myös ihmissuhteita - ellei ihminen kolahda heti, hän on väärä.

Miten me varautuneet ja ennakkoluuloiset, hitaasti kypsyvät ihmiset ikinä löydämme tervettä suhdetta kun kaikilla on niin kiire? Siinä ajassa kun muut tuntuvat jo tietävän onko sinusta vaimokandidaatiksi itse vasta kypsyttelee ajatusta suhteesta ja elämästä toisen kanssa. Olo on kuin viskiä maistellessa - hitaasti, pienin naukkailuin maistellaan sen eri vivahteita ja päätetään onko se hyvää siinä missä toiset ovat jo kumonneet yhden jos toisen fisun ja tilaavat jo seuraavaa.

Välillä minä pelkään etten pysy perässä.

Loppujen lopuksi minä kannatan vanhoja arvoja. Kannatan hitaasti tutustumista, tapailua ilman fyysistä kontaktia, yhden tapaamista kerralla ja aloitteen tekemistä vasta sitten kun kiinnostus on jo sen verta vahva että tietää että siinä ihmisessä jotain ainakin on. Minä tarvitsen aikaa mutta muu maailma ei. Olen kompromissannut, alistunut, mennyt toisen tahdin mukaan omasta välittämättä. Ne muut laativat säännöt ja minä vain noudatan niitä. Luulin siten löytävän onneni, mutta onni kulki edestäni jättäen minut ihmettelemään.

Joskus tuntuu etten minä sovi tähän maailmaan. Tekisi mieli heittää hanskat kehään ja todeta että se oli sitten siinä, minä muutan luostariin. Mutta niinkään ei ole hyvä koska ihmisen läheisyys on arvokasta ja se on ilma jota hengitän.

Juuri nyt en tiedä miten päin olisi.