En tiedä johtuuko se tästä kaiken nielevästä pimeydestä vai siitä että tunnen olevani niin yksin, mutta ikinä ei ole tuntunut näin pahalta olla yksin kotona kuin näinä viikkoina. Kaikki tekeminen tuntuu turhalta, mikään ei huvita, arjen rutiineja ei meinaa löytyä ja ainoat ilon hetket ovat niitä jolloin tapaan jotakuta läheistä. Tämä ei voi olla normaalia.

Joskus tuntuu että haluaisin seurustella vain sen takia että olisi jotain tekemistä. Olisi ihminen jonka kanssa jutella, viettää pimeitä hetkiä yhdessä ja nukkua sylikkäin. Ihminen jonka ympärille rakentaa arki kuten eksän kanssa tuli tehtyä käytännön syistä. Kun eksästä tuli eksä jäi tyhjä tunne päälle - tunne siitä että jotakin puuttuu. Tunne siitä että oma aikani ei ole tarpeeksi tärkeää kun sitä ei jaa jonkun kanssa.

Mitä enemmän ajattelen, sitä sairaammalta tämä kaikki tuntuu. Hetki hetkeltä tuntuu enemmän siltä että läheisriippuvaisuus tosiaankin on sairaus. Se ei ole pelkkä tapa johon on juuttunut vaan syvä ajatusmalli joka juontaa juurensa varhaislapsuuteen. Minä en vain tiedä mitä sille voi tehdä.

Tukala olo.