Tasan ei mene nallekarkit, sanotaan. Tänään mulle selvisi se syy minkä takia ärsyynnyn niin älyttömän helposti jos tytöt heittäytyy hankaliksi ja saavat poikaystäviltä osakseen vain päänsilittelyä että tui tui söpöliini, älä nytten murjota. Mä olen ihan älyttömän kateellinen.

Musta tuntuu että mulle ei sallita minkäännäköistä oikuttelua - suhteessa tahi ilman. Mun pitäisi aina osata käyttäytyä, olla fiksu ja aikuinen. Jos heittäytyisin samanlaiseksi kun esimerkiksi eräs ystäväni joka saattaa kypsässä kahdenkymmenenviiden vuoden iässä saada itkupotkukohtauksia jos hän ei saa poikaystävältä huomiota tai hänen mielipiteensä ei jyrääkään kaikkien muiden mielipiteitä. Suoraan sanottuna pirun hemmoteltu kakara, siis. Mutta siitä huolimatta hän on löytänyt rinnalleen kerta toisensa jälkeen rakastavia, kunnollisia ja kilttejä miehiä jotka eivät kuitenkaan ole tohvelieläimiä. Miten se on mahdollista?

Joskus tuntuu niin suunnattoman epäreilulta se miten järkevä ja rauhallinen sitä itse on moneen muuhun verrattuna, ja silti sitä tarpoo sinkkuna ties kuinka monetta kuukautta. Miksi ne tytöt jotka ovat hankalia, mustasukkaisia, työttömiä, laiskoja, tyhmiä, rumia, omistushalusia tai epäkohteliaita kyllä löytävät seuraa kerta toisensa jälkeen mutta ite tarpoo sinkkuna ties kuinka monetta kesää? Miksi sitä järkevyyttä ei kaikesta huolimatta arvosteta vaikka sitä kovasti puhutaan miten ihanaa se on? Valitusta ja marmatusta miten kamalaa on kun tyttöystävä käyttäytyy kuin Gabrielle Solis kuulee kyllä, mustasukkainen ämmä joka tunkeutuu poikien saunailtoihin, siivoushullu nainen joka ei vastapestyyn asuntoon päästä miestään likaisissa housuissa, jatkuvasti huomiota vaativa viisivuotiaan kakaran tasolla oleva tyttö, jatkuvasti riidoissa oleva kiukkuinen nainen - you name it, she's got a boyfriend. Joskus tuntuu että ne miehet tosissaan haluavat niitä omistushaluisia hulluja (samaan johtopäätökseen näköjään tullut myös Ikisinkku, joka valittaa ysikymppisistä vaahtosammuttimista).  Minä en vaan ymmärrä.

Haluaisin joskus voida käyttäytyä yhtä lapsekkaasti kuin kaimani, ja silti saada kuulla olevani rakastettu. Haluaisin joskus oikeuden olla hieman mahdoton, itkuisa ja väsynyt ja silti saada päälle halin ja suudelman otsalle että kyllä se kaikki kulta järjestyy. Haluaisin edes joskus kainalon jossa paijattaisiin että kaikki selviää. Mutta ei, minä saan tyytyä murjottamaan tai itkemään tuikitavallista runkopatjaa vasten.

Joskus elämä tuntuu niin epäreilulta että ärsyttää.