Olen kertonut jo aiemminkin pelänneeni ennen paljonkin yksin jäämistä. Oli se sitten blogin tai tehokkaan pohtimisen tulosta mutta se pelko tuntuu väistyneen. Tiedostan yksin jäämisen mahdollisuuden edelleen olevan olemassa, mutta ymmärrän myös sen epätodennäköisyyden. Ymmärrän myös oman vastuuni siitä tutustumisesta enkä oletakaan voivani istua kotona blogittamassa ja unelmieni prinssin hakevan minut oveni takaa. Silti se pelko ajoittain nostaa rumaa päätään ja tänään siihen havahduin ja muistin minua jo kauan vaivanneen ajatuksen.

Minut on kasvatettu arvostamaan perhettä. Minulle on pienestä pitäen opetettu että perhe on parasta mitä ihminen voi saada ja ilman perhettä olet yksinäinen, onneton ja vielä omituinenkin. Perheessämme vallitsee vahvat tunnesiteet ja perheemme pitää yhtä tapahtui mitä tapahtui. Meillä on oma huumorimme ja omat tapamme mitkä tekevät yhdessäolosta erityisen nautittavaa. Vaikka sitä ei koskaan ole ääneen sanottu että perheetön ihminen on onneton, pienenä ihmisenä olen sen tulkinnut ja ymmärtänyt sanomattomana viestinä. Nyt aikuisempana ymmärrän sen liittyvän siihen että pienistä, ööh, luonteenpiirteistä johtuen ei ystäviä vanhemmallani ollut. Siksi hänelle perhe merkitsi - ja merkitsee - huomattavasti enemmän kuin ihmiselle jolla on elämässään muutakin kuin perhe. Olen automaattisesti verrannut itseäni tähän henkilöön vaikka meitä erottaa yksi iso seikka - minä en tuhoa ystävyyssuhteitani ja ystävieni takia uskaltaisin väittää etten koskaan tule olemaan yksin. Mikäli vanhat poistuvat ja perheentyvät, minä löydän uusia koska olen aina löytänyt. Minä en koskaan tule jäämään yksin.

Tuohon perhekeskeisyyteen liittyy olennaisena osana myös minulle asetetut paineet perheen tyttärenä ja naisena. Pienestä pitäen minulle on sanottu että minulta odotetaan jälkeläisiä koska olen sisaruksista se kuka on kuulemma eniten perhetyyppiä. Asetettu jo nuorelle teinille paineet pariutumisesta ja lisääntymisestä. Kuka nyt vanhemmilleen haluaisi tuottaa pettymyksen ja estää heidän näkevän lapsenlapsia? Yhä edelleenkin mielipiteitäni lapsenhankinnasta, joka tällä hetkellä on t o d e l l a kaukainen ajatus, halveksitaan ja asia kuitataan toteamalla että "ainahan yksi lapsi menee". Tavallaan annetaan ymmärtää että ajatuksistani viis, mutta tehtäväni on hankkia heille lapsenlapsi ihailtavaksi. Asia mitä en ikinä siitä syystä voisi tehdä koska jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi ja toivotuksi omasta puhtaasta halusta. Siihen liittyy ajatukseni siitä etten kelpaa perheelleni ellen seurustele ja saa perhettä ja lapsia. Välillä uskon että heille onneni olisi se ja sama kunhan se perhe ja kulissit olisivat pystyssä.

Kasvatukseni myötä pidän suorana velvollisuutenani - niin kamalalta kuin se kuulostaakin - saada perhe, lapsia, ja vähintäänkin mennä naimisiin. Välillä tunnen olevani epäkelpo naisena kun en täytä sen perinteisen naisen vaatimuksia, eikä sitä helpota sekään että erotun jatkuvasti seurustelevista sisaruksistani huomattavasti tällaisena erakkomaisena yksinviihtyvänä ihmisenä. Väkisinkin tuntee olevansa perheelleen pettymys kun ei olekaan yhtä helposti seuraa löytävä ja haluava kuin muut. Jatkuvalla syötöllä sinkkuna ollessa saan kuulla uteluja siitä olenko kenties tavannut jonkun ja kai nyt edes jotain sutinaa on - ihan kuin se pariutumiseni olisi tosiaankin se tärkein asia mitä minä voin heille antaa. Olen jukoliste aikuinen ihminen ja minulta vaaditaan nuoresta iästäni huolimatta sitoutumista, vakavaa seurustelua ja perheen suunnittelua! Tuntuu ihan järjettömältä kun sen "ääneen" totean. Joskus minulta on suoraan kysyttykin olenko kenties naisiin päin suuntautunut tai onko minulla kenties jotain "ongelmia" kun en kerran seurustele. Ikään kuin kaikkien nuorien ihmisten tulisi seurustella tai heillä on jotain ongelmia...

Välillä uskon siihen itsekin - että olen jo menetetty tapaus. Etten minä koskaan sitä perhettä tule saamaan tai haluamaan kerta ajatukseni koko perheestä ovat niin ristiriitaiset. Toisaalta pidän ajatuksesta suurperheestä, mutta toisaalta epäröin onko se sitä mitä minä todella haluan, vai onko se jotain mitä minuun on iskostettu? Ajatus siitä että saisin perheen ihan vain perhettäni miellyttääkseni on kamala, ja uskoakseni myös vähän sen takia vastustan koko ajatusta. Tavallaan kapinoin sitä vastaan edelleenkin etten tee kuten perheeni minulta odottaa, koska se on minusta niin epäreilua. Voi sitä nyt ihmisellä olla muitakin toiveita kuin perheensaanti kun ikääkään vasta kuin päälle parikymmentä! Sellaisina hetkinä koko ajatus siitä että olen "menetetty tapaus" on vapauttava - en seurustele koska en kertakaikkiaan kelpaa kenellekään. Silloin minun ei edes tarvitse saada lapsia ja perhettä, koska kaikki pitävät minua menetettynä tapauksena. Saan vapauden olla sitä mitä itse haluan.

Kaikesta huolimatta minäkin olen vain ihminen ja tarvitsen läheisyyttä siinä missä kuka tahansa muukin. Ajatus siitä että pitää itseään menetettynä tapauksena on nujertava ja estää jo ennestäänkin varovaisen ihmisen näyttämään yhtikäs mitään tunteita. Ei ole helppoa.

Loppujen lopuksi kaikessa tässä on kyse itsetunnosta - ovatko minun haluni ja toiveeni riittäviä? Voinko minä elää elämää tavalla joka tuntuu oikealta itsestäni muttei välttämättä läheisistäni ? Olenko itsekäs mikäli en tee sitä mitä perheeni minulta haluaa ja odottaa ? Miten minä pärjään jos perheeni ei ole tyytyväisiä valintoihini? Mitä jos perheeni tosiaan tietää paremmin minut hyvähkösti tuntevina? Mitä jos teen elämäni suurimman virheen enkä koskaan saa perhettä. Mitä jos estän tahallani ihmisiä tutustumasta minuun vain sen takia että haluan uhmata vanhempiani? Mitä jos estän oman onneni kapinoimalla vastaan? Miksi läheiseni ylipäätänsä haluisivat minulle muuta kuin parasta kerta he minua rakastavat - miksei siis heidän minulle asettamat toiveet olisikaan niitä oikeita mitä minun tulisi noudattaa? 

Pää täynnä kysymyksiä, mieli kuohunut ja täynnä sekavia ajatuksia. Miten näin pieneen ihmiseen voi mahtua näin paljon ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita?