Minä en enää osaa olla yksin. Kokonainen ilta ilman seuraa pelottaa niin vietävästi. Se tunne jossa pelkää jäävänsä ikuisiksi ajoiksi yksin valtaa mielen. Se on sydäntä puristava ja kurkkua kuristava pelko, jota ei voi edes itkeä pois. Yksinjääminen ei itketä - se ahdistaa. Se on kohtalo jota ei soisi kenellekään.

Olen käytännössä katsoen aina ollut yksin ja sinkkuna - seurustelu ja tapailu tuli osaksi elämää oikeastaan vasta viime vuonna. Sitä ennen tuli satunnaisesti tapailtua jotakuta - osaa pidempään ja osaa lyhyempään mutta pääsääntöisesti elin ja pärjäsin hyvin yksin. En ehkä ollut onnellinen mutta minä selvisin. Tällä hetkellä se tuntuu enemmältä kuin voin tästä hetkestä sanoa.

Kaikki muuttui kun tapasin eksän. Elämä alkoi hymyilemään, ihmisistä tuli suorastaan mukavia ja toisten onnesta saattoi jopa iloita. Päivittäin hymyilytti ja eksän myötä itsetuntokin nousi pohjamudista aivan uusiin lukemiin ja siitä olenkin eksälle kiitollinen - hän palautti uskoni ihmisiin, uskoni minuun. Sitä jatkui aikansa kunnes eksä ilmoitti ettei se toimi ja hän haluaa erota. Tuosta vaan, kysymättä tai puhumatta mitään ennen tai sillä hetkellä. Se ei ollut keskustelu, se oli ilmoitus.

Sinä päivänä itkin, sitä seuraavina päivinä itkin. Itkin enemmän kuin koskaan ja ahdisti niin paljon etten olisi koskaan uskonut niin paljon voivan ahdistaa. Pari viikkoa siinä meni ennen kuin se pahin olo helpotti, mutta yksinäisyyden ahdistus jäi jäljelle.

Se ahdistus elää yhä tänä päivänä, yli puoli vuotta erosta. Välillä se vaivaa enemmän, välillä vähemmän, mutta yhtäkaikki se on. Olen niin kyllästynyt siihen. Kyllästynyt pitämään itseäni epäonnistuneena jos en seurustele, kyllästynyt olemaan pikkiriikkisen pettynyt jos kiinnostava mies onkin varattu, kyllästynyt tulemaan pahalle tuulelle jos kuulee eksällä menevän hyvin.

Olen iloinen jos toisilla menee hyvin ja löytää ihmisen jonka kanssa yhdessäolo tuntuu hyvältä. En soisi kenellekään pitkäaikaissinkkuutta koska seurassa on niin paljon helpompaa. Silti mielessä hiipii se omakin onni ja huonona hetkenä se suoraansanottuna vituttaa seurata lähipiirin yksi toisensa jälkeen pariutuvan.

Tänään se sitten iski, se ajatus. Ehkä minun pitääkin pärjätä yksin. Ehkä minä en voikaan luottaa siihen että muut auttavat minua elämässä eteenpäin. Ehkä minun täytyykin hoitaa kaikki yksin. Ehkä minun täytyy selvitä ahdistuksista, vaikeuksista, ongelmista ja kriiseistä yksin. Ehkä minun täytyy jopa elää yksin, koska takeita ei ole että sitä tapaa jonkun jonka kanssa se tuntuu niin hyvältä. 

Koska sitä ei koskaan tiedä.