Viime viikkoina olo on alkanut kohentumaan jo reippaasti, ja nyt olo alkaakin olla jo kutakuinkin... normaali. Semmoinen kuin se ennen eksää oli kun oma elämä rullasi ilmankin miestä ja onnentunne tuli muusta kuin uusista romansseista. Aurinkokin paistaa niin kauniisti ja kevät on selkeästi tuloillaan joskin pieniä takapakkeja lumisateineen on tullut :)

Tänään tuli puheeksi kaverin kanssa kihlat ja naimisiinmenot ja totesinkin ystävälle etten kertakaikkiaan osaa nähdä itseäni kihloissa. Ajatus siitä että minä olisin se kihlattu on ... vieras. Omituinen. Valheellinen. Jäin miettimään mistä sekin johtui. Johtuuko se siitä että pelkään taas hieman läheisyyttä ja tuommoinen tuntuu vieraalta koska se on niin intiimiä? Tai nostaako vanha sitoutumiskammoni päätään ja näyttää että niinkin sitova päätös kuin kihlat ei tunnu mukavalta, koska haluan pitää vielä varavaihtoehdon avoinna? Vai onko siinä kyse siitä etten tunne olevani niinkin "ylevän" asian arvoinen kuten kihlat, koska olen aina pitänyt itseäni pohjasakkana ja vaihtoehto ceenä jos parisuhteista on kysymys. Nyt kun olenkin ollut yhtäkkiä parisuhdemarkkinoilla ainakin mukana tuntuu tuommoiset aika vierailta. En tiedä.

En usko että mikäli rakastamani mies kysyisi kihloihin minä kieltäytyisin - päinvastoin liikuttuisin luultavasti kyyneliin asti ja olisin äärettömän onnellinen! Mutta se ajatus tuntuu todella kaukaiselta. Ehkei sen kuulukaan tuntua läheiseltä kun ei ole suhteentynkääkään eikä itseasiassa yhtäkään ihmistä kiikarissa? Elämä on jotenkin omituisen miesvapaata tällä hetkellä. Hieman vierasta, mutta mukavalla lailla. :)

Mitä te ajattelette kihloista ja sitoutumisesta ylipäänsä?