Sekä tämän että viime viikon on pää käynyt kovilla kierroksilla - ajatuksia on riittänyt ja olo on tasapainotellut ahdistuksen ja niitä seuraavien ahaa-elämysten välillä. Valitettavasti aiheet ovat olleet sen verran henkilökohtaisia etten niitä ole halunnut blogissa puida.

Tämän viikon suurimpiin ahaa-elämyksiin kuului seuraava ajatus - ehkä elämässä tosiaan voi käydä hyvin? Se tuli mieleeni hetkellä kun lähdin haaveilemaan miltä suhde erään kiinnostavan opiskelupersoonan kanssa tuntuisi. Tunne siitä että ehkä tässä kaikessa tosiaan voi käydä hyvin! Ajatus joka normaali-itsetuntoiselle ihmiselle jolla on hyviä kokemuksia ihmissuhteista on itsestäänselvä mutta meille muille ajatus joka tuntui todella yllättävältä, rohkaisevalta.

Kokemukseni pojista teini-iässä ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja ne harvat olivat isoja pettymyksiä - ihastuin vääriin, sain useasti todella ikävästi nenilleni ja ne ketkä minuun ihastuivat olivat mielestäni suorastaan "tylsiä". Sama ilmiö tuntuu toistuvan aikuisena, eikä yksikään sutina- tai seurustelukumppani ole lähtenyt minun aloitteestani saatika kukaan kehen alunperin olen ollut ihastunut. Kaikki on alkanut nollasta ja miesten kiinnostuksesta johon olen lähtenyt egoboostina mukaan - välillä onnistuen, välillä ei. Nyt olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää ettei kaikki olekaan sattumaa, vaan tämä on kaava jota toistan kerta toisensa jälkeen - ihastun vääriin miehiin. Olen alkanut epäillä josko tahallani välttelisin ihmisiä joista oikeasti voisi syntyä mitään vakavaa - ehkä siksi että pelkään (tai olen pelännyt) läheisyyttä ja aitoa, avointa yhdessäoloa, tai siksi etten kerta kaikkiaan saata mitenkään uskoa että minä ansaitsisin mitään niin hyvää. Toisaalta olen tietoisesti lietsonut ihastusta ihmistyyppeihin josta mitään hyvää ei seuraa - ajattelemattomiin itsekeskeisiin nilkkeihin, pelureihin, jokanaisen-miehiin ja yleisiin komistuksiin sun muihin huonoihin ihmistyyppeihin - sen takia että se on se tuttu ja turvallinen kuvio. Tietyllä lailla vastuutonkin koska saatan heittäytyä uhriksi "voi minua parkaa kun taas minua satutettiin" vaikka aikuisena ihmisenä olen velvollinen myös ymmärtämään sen että sekaantuessani huonomaineiseen ihmiseen minuun todennäköisesti sattuu. Se oli oma valintani.

Taidan alitajuisesti ajatella jo valmiiksi ettei minulle mitään hyvää ihmissuhderintamalla voi tapahtua. Tietyllä tapaa ajatellen valmiiksi sen menevän pieleen myös käyttäydyn tavalla joka edesauttaa sitä - kuvio jota taisin viime vuonna tehdä. Enää se ei tunnukaan yhtään omituiselta ettei niistä mitään vakavempaa syntynyt  ajatellessa omaa käytöstäni - vastuutonta, pitäen takaoven avoinna, ottamalla kyllä kaiken kehun ja hyvän vastaan mitä sain mutta antamalla kovin vähän takaisin, pitänyt omia henkilökohtaisia asioita salassa mutta saanut nauttia heidän päästämisestä omaan arkeensa ja niin poispäin. Nuo yhdistettynä siihen etten ole ollut aito, oma itseni koska olen alitajuisesti hävennyt kaikkea sitä mitä minä edustan - suhteellisen epätyypillistä naista nörttiharrastuksineni ja yleensä vähän miehiseksi luokiteltua opiskelualaani - ja sen lisäksi vielä pohdiskelevaa ihmistyyppiä joka on lukenut paljon ja ymmärtää aika paljon maailman menosta. Roolinvetäminen ei ole ikinä hyvä juttu - varsinkaan ihmissuhteissa.