Viime aikoina olen tehnyt älyttömiä määriä töitä ja rehellisesti sanottuna en sitten muuta olekaan tehnyt. En pahemmin ole jaksanut tavannut kavereita tai perhettä, käynyt ollenkaan viihteellä tai ylipäätänsä missään lähikauppaa, apteekkia tai kahvilaa kummemmassa paikassa. Edelleenkin olen sinkkuna ja koko kevät ollut yhtä hiljaista saharaa. Ennen tämä olisi ahdistanut mutta nyt ei edes puolen vuoden rajapyykki kolauttanut paikaltaan! Ei harmita, ei suruta, ei ärsytä - jotenkin yllättävän tasapainoinen olo ollut joten jotain on pääkopassa tapahtunut sen itsetunnon suhteen...

Ennen eilistä siis. Joskin herra pikaromanssi on jo menneen talven lumia eikä kyseinen ihminen herätä enää hermostusta kummempia tuntemuksia, kolautti tuore parisuhdeuutinen minut pois tolaltani ja itkuksihan se ilta meni. Tuntuu niin epäreilulta että itseä saattoi sattua talvella niin paljon, mutta toinen jatkaa elämäänsä ja löytää uuden suhteen. Väkisinkin miettii miten toisia kaltoin kohtelevat ihmiset saattavat ansaita rakkautta, ja lapsellista kyllä - ennen itseä. Sitä toivoisi raivokasta kostoa jossa sen Hurjan Komean miehen kanssa purjehtisi suoraan herran näköpiirin edestä ja pienessä alhaisessa mielessä voisi tuntea pikkusieluisuutta ja tyytyväisyyttä - ja ylemmyydentunnetta mitäs jätit mut. Nyt koko kostoa ei tullutkaan ja jäljellä on ainoastaan yksi hieman repaleinen ihmissielu. 

Juuri nyt tuntuu että paras keino kostoon on tulla niin jumalattoman onnelliseksi että koko ihmisen voi unohtaa. Juuri nyt tuntuu että siihen on pitkä aika, mutta kerrankin tiedän ettei siihen ole. Tänään vähän sattuu ja huomenna varmaan vielä murehditaan mutta sitten se on ohi. Kuulemma ihmisestä ylipääseminen vaatii sen viimeisen takapakin - sen hetken kun näkee tai kuulee toisen olevan uudessa suhteessa. 

Aika näyttää onko se totta.